perjantai 12. syyskuuta 2014

Wax on, wax off

Moi. Tauko venähti sittenkin. :( Kun menee paremmin, niin ei oikein tiedä että mistä kirjoittelisi. Mutta kun menee huonommin, niin sielu tuntuu alkavan vuotaa ulos niitä sanoja ihan väkipakolla. Yritän ehtiä raapustamaan jotain ennenkuin alan treenaamaan.

Ottaa päähän ja olen ymmälläni. Lopetin tuon toisen mielialaläkkeen, koska luulin että se vaikuttaa vain noihin pakko-oireisiin. Mutta sen jälkeen mieliala on alkanutkin yllättäen laskea. Aluksi en kiinnittänyt asiaan huomiota, ne tuntuivat olevan vain huonoja päiviä. Pikkuhiljaa kuitenkin ilmiö on edennyt (kyllä, se tuntuu etenevän, mikä on pelottavinta koko asiassa). Itsetunto on vajonnut jonnekin pohjamutiin, ahdistus on lisääntynyt ja pää on alkanut hyvin ilkeäksi. Mielenkiinto on myös lopahtanut monen asian suhteen. Asioiden tekeminen on alkanut tuntua aika ajoin yhdentekevältä ja päiviin on tullut taas niistä selviämisen teema. Sänky kuiskii makaamaan ja antamaan vain olla, yritän vältellä sen kutsua. Itkeskelen useita kertoja päivässä. Eilen itkin koko treenin ajan, mutta treenasin silti loppuun. Tänä aamuna olen ehtinyt itkeä jo sille, että olen lihava ja sille että hävisin Hearthstonessa (peli) kolmesti putkeen (=olen tyhmä). Mainitsinko jo että otan vastoinkäymiset nykyään hyvin rankasti? Ja nyt mietin taas että tämä on typerää, mikä mua oikein vaivaa, vaivaako mua edes mikään?

Kävin eilen lääkärissä ja haastattelun jälkeen lääkärin totesi, että jokin mielialalääke olisi hyvä ottaa takaisin. Ehdin jo pelästyä, kun lääkäri kysyi, että olisiko osastohoidolle tarvetta. Myöhemmin taas mietin, että olisinkohan päässyt? Tarkoitan tällä siis sitä, että osastolle on nykyään hyvin vaikeaa päästä. Osastoja on lakkautettu ja jäljellä olevat ovat täpötäynnä, sisään pääsee vaan jos perusteita löytyy tarpeeksi. Ilmeisesti edelleenkin siis luokitukseni on "hyvin hullu", kun tuollaista kysytään noinkin suoraan ja annetaan ymmärtää, että se asia on ainoastaan musta kiinni. Tulee mieleen, että mitähän mun tiedoissa oikeasti lukee? Välkkyykö siellä jokin suunnaton !VAROITUS!-kyltti kun avaa mun tiedot?



Mutta niin, uusi lääke on muuten Valdoxan. Sen pitäisi sisältää kaikki kolme yhden hinnalla, hoitaa masennuksen, ahdistuksen ja auttaa nukkumista. Ja ilman perinteisiä mielialalääkkeiden sivuoireita. Huonona puolena on taasen se, että se saattaa nostaa maksa-arvoja, minkä vuoksi kontrollilabrat. Jos arvot kohoavat, niin se pitää lopettaa. Arvojen pitäisi palautua sitten normaaleiksi. Ja tähän nyt selvennykseksi sellainen asia, että useimmat  mieliala -ja -psyykemömmelöt saattavat vaikuttaa maksaan pidemmässä käytössä. Tämä nyt vaan on tällainen dramaattinen tapaus. Kuulemma pitäisi olla harvinaista, että ne arvot nousevat, mutta takaraivossa takoo tietenkin ajatus että: "Mutta no tottakai ne mulla nousevat, varsinkin jos tästä lääkkeestä on oikeasti jopa apua! Muahhahhahaaa!" Mutta en ole juonut pisaraakaan 1,5kk ja ilman röökiäkin olen ollut nyt viikon verran (tuuletus). Alkottomuudesta ei nyt varmaan ole haittaa tässä maksa-asiassakaan ja selosteessa mainitaan myös jotain siitä, jos polttaa yli 15 savuketta päivässä. Ilmeisesti saattaa vaikuttaa imeytymiseen ja vaikutukseen tms? Että jokin menee sentään putkeenkin.

Mutta on se kallis perhana, koska se on niin uusi, ettei ole vielä korvattava. Mutta tuntui se hieman jopa väsyttävän, kun sen otin eilen ensimmäistä kertaa. Ainakin nukuin suht ok. Mutta jännittää. Koska jos tämä lääke ei toimi, niin sitten se on jokin perinteinen mielialalääke, kuorrutettuna inhottavilla sivuoireilla. Yäh.

Terapeutille olisi hyvä päästä pitkästä aikaa, kolmen viikon tauko, nyt ensi viikolla taas pääsee. Koska muutakin outoa on tapahtunut, kuten silloin kun luin kirjaa "Virtahepo olohuoneessa". Luin pätkän, itkin hysteerisesti muutaman minuutin ja sitten taas jatkoin niinkuin ei mitään. Tätä jatkui sitten 60 sivua, kunnes en enää jaksanut. En edes päässyt siihen läheisriippuvuusosioon, tekstiä oli lapsuudesta, sisäisestä lapsesta ja sen sellaisesta. Mies tuli ihmettelemään että mitä tapahtuu, ja itkin taas muutaman minuutin hysteerisenä miehellekin ja rauhoituin taas silmänräpäyksessä. Outoa tämä on-off-käyttäytyminen, joka on nyt tuntunut olevan viimeaikojen teema. Kun nyt olo on oikeasti taas parempi. Mutta samalta se tuntui aamullakin, kunnes yhtäkkiä taas itkin enkä nähnyt mitään hyvää missään. Kaikki tämä tuntuu viittaavan osien vaihteluihin, mutta en oikein ole perillä että mitä tuolla päässä tapahtuu. Kaikki on vain sekavaa mössöä, lähinnä kuulen sitä haukkumista. Välillä jokin osa pyrkii pintaan hyvinkin vahvasti, mikä aiheuttaa esim. riitoja ja muuta väärinymmärrystä. Rupean yhtäkkiä raivoamaan miehelle ilman mitään syytä tai suustani lipsahtaa jonkin osan aatoksia. Apteekissa en yhtäkkiä muistanut mikä vuosi nyt on. Tällaista kaikkea mukavaa sekaannusta.

En tiedä. Mutta pitäisi alkaa treenaamaan. Toivottavasti se nyt menee paremmin kuin eilen.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Cha-cha-cha-changes...

Moi, pitkästä, pitkästä aikaa. Yritän elvyttää hieman tätä blogia, se kun on pahasti jäänyt, anteeksi. Hiljaisuutta on jatkunut nyt jo pidemmän tovin, en enää edes tiedä että oletteko te siellä. Kommentteihinkin vastaaminenkin on jäänyt :/ Kävi ehkä vähän niinkin, että perfektionisti minussa halusi viilata ja tuunata näitä tekstejä tuntikausia ja imi siinä sivussa sitä kirjoittamisen iloa. Nyt ajattelin palata vanhaan, eli kirjoitella vain menemään, katsoa mitä tapahtuu. Tässä samassa syssyssä rinnakkaisblogini We're all mad at here muuttuu lähiaikoina myös salaiseksi. Mutta tässä nämä. Niitä kuulumisia. Paljon on tapahtunut, hyvää, pahaa ja hyvin pahaa. Pääasiassa kuitenkin yllättäen hyvää. On ollut aikoja että olen ollut vain hyvällä päällä, herännyt jokaiseen päivään innolla, tuntenut oloni suht koht terveeksi ja saanut omia pääni melko lailla täysin. Sitten on ollut kausia että pääni on ollut se sama sota-alue kuin aina ennenkin. Mutta vähenemässä määrin. Romahduksia ei ole enää tullut, masennus on vihdoinkin väistynyt. Tähän on vaikuttanut osaaltaan myös yksi mielenkiintoinen asia, lopetin nimittäin bentsot. Se ei ollut ihan helppoa, koska Diapamia mulla oli mennyt jo vuosikausia säännöllisenä. Mutta nyt olen ollut jo useita kuukausia bentsovapaa. Vaikutukset ovat yllättävät, nyt kun pahimmat viekkarit olivat ohi. Tajusin että kuinka paljon Diapam aiheuttikaan apatiaa. Apatiaa, jonka sekoitti masennukseen ja joka luultavasti lietsoi myös masennusoireiluja ylipäätään. Nykyään tunnen paljon enemmän. Aluksi se oli järkytys ja se kaikki tuntui jopa liian paljolta, kaikki ne tunteet, vuosien turtuneisuuden jälkeen. Kesti aikansa ennenkuin tulin sinuksi näiden uusien tunteiden kanssa, hyvien ja huonojen. Koska toki huonot asiat vaikuttivat (ja vaikuttavat) myös enemmän ja ne ottaa paljon rankemmin.

Sieltä jostain mielen syövereistä pullahti takaisin myös pakko-oireiluja, tosin, nyt ne ovat hieman lieventyneet kun mielialalääkitystä muutettiin. Unet ovat kärsineet myös, koska lopetin samalla myös unilääkkeet. Tilalla on nyt sitten väsyttävää antihistamiinia ja vanhan sukupolven mielialalääkkeitä, jotka toimivat joten kuten. Mutta kaikesta huolimatta, bentsojen poisjättäminen oli ehdottomasti oikea päätös, joka kohensi elämänlaatuani enemmän kuin osaan kuvaillakaan. Huvittavinta on se, että mua itseasiassa ahdistaa tätä nykyä vähemmän kuin Diapamia syödessäni! Uskallan nykyään jopa juoda kahvia, kun ennen aloin tärisemään jo yhdestä kahvikupillisesta. Olin syönyt bentsoja niin kauan, että niiden vaikutus oli jo muuttunut niin,että sain lähinnä riesakseni kaikki negatiiviset haittavaikutukset. Tajuan tämän nyt. Tai olen tainnut sen tajutakin jo pidemmän aikaa, mutta en vain uskaltanut myöntää sitä, itselleni. Oli vain tehtävä se lopullinen uskonloikka, mutta onneksi pulahdus kannatti.

Mitäs muuta? No, terapiassa tuli se 3 vuoden seinä vastaan, Kela pisti pellit kiinni ja tuki lakautettiin. Nyt käyn terapiassa sitten omavaraisesti, pari kertaa kuussa, johon on juuri ja juuri varaa. Mutta, jos miettii näitä kolmea vuotta, niin melko lailla kaikki tavoitteet ovat saavutettuina. Tai ovat, koska kävimme terapiassa läpi ne tavoitteet. Halusin joskus että ahdistus ei olisi jatkuvaa, että tulisin jotenkin pääni kanssa toimeen ja että jokainen päivä ei olisi yhtä taistelua. Ahdistus on nykyään ajoittaista, tulen pääni kanssa toimeen kohtalaisesti ja huonokin päivä on parempi kuin ne päivät silloin joskus. Olen ymmärtänyt myös sen, että paranemisessa ei ole jotain tiettyä pistettä jota kohti pitää pyrkiä ja sitten kun sen on saavuttanut, niin se on siinä, integraatio PUFF! ja papereihin merkintä että "parantunut". Paraneminen on prosessi ja se ei välttämättä lopu koskaan. Eikä se haittaa. En ehkä ole edelleenkään eheä ja sairastan edelleenkin dissosiaatiohäiriötä. Mutta, minä olen tätä nykyä se joka on puikoissa, joka päätän asioista ja minä otan sen vastuun vaikeinakin hetkinä, eivät osani. Ymmärrän ainakin suurinpiirtein miksi mielialani muuttuvat, kun joskus elin kaaoksessa jossa mielialani vaihtelivat, ilman että ymmärsin yhtään että miksi. Nykyään ymmärrän paremmin osiani (ja sitä kautta myös itseäni) ja tulen toimeen pääni kanssa, ainakin suurimman osan ajasta. Olen saavuttanut jonkinlaisen tasapainon elämääni, vaikka se tasapaino toisinaan heittelehtiikin. Aika ajoin tunnen olevani jopa onnellinen ja tyytyväinen elämääni. On hetkiä että tunnen jopa suunnatonta syyllisyyttä siitä, että pidän elämästäni, mutta en silti ole opiskelemassa tai yritä työllistyä jo kiireen vilkkaa. Kunnen sairaus jälleen humahtaa päälle koko painollaan ja muistan että ei tässä vielä ihan terveitä olla. Mutta se aika lähestyy. Kunhan saan arjen sujumaan, niin opiskelu saattaa kohta olla oikeasti ajankohtainen asia, asia johon kenties jopa pystyisin ja kykenisin. :)

Tässä tämä pikaraapustus, kohta täytyy lähteä hakemaan mansikoita! Ja illalla tehdään pavlovaa, slurps. Kiitos, anteeksi ja moi. Lupaan kirjoitella jatkossa taas useammin.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Me, Myself & The Parts

On pitänyt kirjoitella jo kauan. Paljon on tapahtunut, noin päänsisäisesti, enkä ole ihan varma että miten sen kaiken oikein saan kirjoitettua ylös. Mutta yritetään.

Sisältää ajatuksia dissosiaatiohäiriöstä ja siihen liittyvästä terapiasta. Jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, niin lue oman harkintasi mukaan, varsinkin jos olet huomannut että aiheesta kirjoitetut tekstit ovat saattaneet vaikuttaa sinuun negatiivisesti tai haitanneet omaa paranemisprosessiasi!

.......................................PART 1..............................................

Ensin tuli oivallus. Olen nimennyt yhden osani "Neiti Täydelliseksi". Osa, joka jossain vaiheessa tuntui olevan aina paikalla, varsinkin mitä tulee syömiseen ja treenaamiseen. Vaatii täydellisyyttä, ei kykene kompromisseihin, jankkaa niin kauan että saa tahtonsa läpi ja saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi kaikessa. Rakastaa numeroita, joilla määrittelee asioiden järjestystä. Haluaa treenata tiettyjä aikamääriä, polttaa tiettyjä kalorimääriä ja syödä tiettyjä kalorimääriä. Hassusti kyllä, luulen että syömishäiriöni on silti eri asia. Vaikka joskus olenkin yhdistänyt nämä kaksi asiaa. Koska se sihisee. Monet syömishäiriöiset sanovat että syömishäiriö on kuin ääni pään sisällä. Sama se on täällä, mutta se ei silti tunnu osalta. Sillä ei ole muotoa, äänenpainoa tai piirteitä; kun se on paikalla niin tuntuu kuin sisimpään valahtaisi musta verho ja kuulen sen sähinän kun se ruotii kroppaani ja yrittää jälleen houkutella syömishäiriön tielle. Mutta nykyään pystyn jo (vihdoinkin) työntämään sen pois. Ja silloin tuntuu kuin se verho nostettaisiin taas pois ja näkee jälleen kirkkaammin, selkeämmin. Ymmärtää jälleen ettei sitä tarvitse enää. 
 Mieleen saapuu jälleen rauha ja tietää että tämä on se oikea tie.


Ja tässä palaan Neiti Täydelliseen, koska löysin jotain samantapaista vähän aikaa sitten. Kun aloitin jälleen treenaamisen, niin sain aluksi treenata "yksin" melko pitkään. Ihmettelin sitä, mutta toisaalta taas en. Valtasuhde on muuttunut, noiden muutaman kuukauden takaisien tapahtumien jälkeen, joten osat ovat paljon varovaisempia nykyään. Mutta kyllähän hän lopulta tuli paikalle. Ja kas vain, treenit menivät heti perseelleen. Sen jälkeen turhauduin ja kieltäydyin polkemasta spinningpyörää enää treenin loppuun. Tiesin että se on paha paikka Neiti Täydelliselle koska sitä vähimmäismäärää, 40min ei tulekaan täyteen (se oli aikaisemmin muuten tunti, mutta olen saanut sitä laskettua). Halusin kostaa, koska tällaista se nyt vaan on välillämme ollut. Valtataistelua. Neiti Täydellinen alkoi huutaa. Kuulin huutoa pääni sisältä ja menin suihkuun. Ajatellen että on tämä niin perkeleen hullua, joku huutaa pääni sisällä ja minä menen vain suihkuun.


 Huuto loppui jossain vaiheessa ja pestessäni hiuksia AJATUS sinkaisi mieleeni, en edelleenkään tiedä että mistä hitosta se tuli. Ja se oli: Jos Neiti Täydellinen on mukana treeneissä, niin milloin hän on paikalla ja mitä hän itseasissa tekee treenin aikana? Ja sitä seurasi oivallus: hän on paikalla silloin kun treenit alkavat mennä mönkään. Tajusin sen osittain senkin takia, koska hänen poissaollessaan treenit menivät paljon paremmin, olin treenien jälkeen tyytyväinen ja iloinen kuin hepo pellossa endorfiiniryöpyssä kun se olo ei kääntynyt enää ahdistuneisuudeksi. Mutta heti kun hän tuli paikalle meni treeni huonommin. Lopullinen johtopäätös: hän on se joka "mokaa", en minä. Ja sen jälkeen hän haukkuu minua siitä, koska hän ei voi epäonnistua. Olen ollut täysin väärässä. Ajatellut tätä ihan väärinpäin. Ongelma onkin hänen epätäydellisyydessään, ei minun. Tämä ajatus veti mielen surulliseksi. Pyysin anteeksi pääni sisällä siitä että olen ollut niin julma ja sitten puolestaan ruoskinut häntä siitä että hän lannistaa minua.



Etten ole ymmärtänyt, että olen aina luullut että minussa on se vika ja etten minä koskaan kelpaa.

Tulin suihkusta ja tunsin kun hän tuli paikalle. Ja sitten vain yhtäkkiä tajusin että Neiti Täydellinen onkin nuori, melkein lapsi! Pääsin läpi hänen panssarinsa, näin hänet vihdoinkin sellaisena kuin hän oikeasti on. Ja tunsin välittömästi halua suojella häntä. Sanoinkin sen hänelle. Että tästä lähtien minä pidän hänestä huolta, ettei hänen tarvitse enää kantaa niitä taakkoja yksin. Ja se oli ihmeellinen hetki. Seisoin siinä vaiheessa pyyhe päällä ja katsoin itseäni peilistä. Tunsin kuin sydämeni olisi laajentunut kuin kukka ja tunsin rintakehässä lämpöä. Kuin jokin solmu olisi auennut vihdoinkin, jokin joka on ollut tiukalla hyvin kauan. Tunsin rauhaa. Ja yhtäkkiä hän alkoi puhumaan pääni sisällä. Hieman ujona, mutta samalla hyvin innokkaasti. Tätä on vaikeaa selittää järkevästi. Olen kokenut hänet aiemmin niin eri tavalla, mutta nyt pystyin tajuamaan myös hänen puhuessaan sen että kuinka nuori hän onkaan. Ihmettelin ja ihmettelen edelleenkin että miten en ole sitä tajunnut. Koska näin jälkeenpäin ajateltuna sen kai pitäisi olla ilmiselvää. Puhuin miehen kanssa, vaihdoin vaatteita ja kuuntelin Neiti Täydellisen puhetta. Ja sain selville kaikenlaista. Myöskin sen ettei hän pidä nimestään. Se pitäisi kai vaihtaa, mutta olen vain niin tottunut siihen. Ja ehkä tuo nimi on meille molemmille hyvä muistutus. Menin hänen kanssaan myös "päällekkäin" yhdessä vaiheessa ja näin jälleen huoneeni sellaisena kuin se oli ollessani 13-vuotias. Paljon valkoista, kaikki on hyvin siistiä ja hyllyt täynnä lasiesineitä täydellisesti järjesteltynä. Tunteen että hallitsee kaiken, päässä on hyvin selkeää ja se on täynnä päämääriä. Mutta kaukana jossain tökkii pelko. Jota ei saa ajatella.

Puhuin viime tekstissä äitini exästä. Neiti täydellinen on ilmeisesti tullut kuvioihin mukaan juuri niihin aikoihin kun Herra X vihdoinkin lähti. Ristiriitainen ilmentymä. Toisaalta hyvin viaton, jopa liiankin lapsekas, mitä tulee esim. seksiin ja toisaalta hyvin päämäärätietoinen mitä tulee opiskeluun ja siihen että mitä haluaa tehdä kun on aikuinen. Pahat muistot on pyyhitty pois ja peitetty täydellisyyden tavoittelulla ja siitä saadulla selkeydellä. Ja niillä numeroilla. Jotka lopulta kääntyivät ruokaan.


Alkoi kalorienlaskenta ja pakkomielteisyys ruoka-ajoista. Numerot ottivat vallan. Anoreksia alkoi muodostua ja syömishäiriö astui näyttämölle. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa. Esiin nousee (?) toinen osa. Ja se muistaa kaiken pahan jälleen. Ja sitä vaan romahtaa, masentuu, antaa arvosanojen tippua, pukeutuu yhä mustempaan ja kuuntelee yhä synkempää musiikkia. Haistattaa paskat kaikelle. Oppii viiltelemään ja flirttailemaan kuoleman kanssa. Neiti Täydellinen hautautuu jonnekin alle ja minä unohdan. Mutta Neiti Täydellinen ei. Luulen että lopulta hän on kokenut että se on hänen velvollisuutensa ja vastuunsa, nostaa minut aina sieltä masennuksen alhosta. Ja yrittää muuttaa kaiken paremmaksi jälleen. Ei, ei paremmaksi, vaan täydelliseksi. Mutta pystymättä silti ymmärtämään sitä kaikkea jota aikuistumiseen oikeasti kuuluu, kun nuoruuden ehdottomuus alkaa karisemaan ja on pakko alkaa tekemään lopulta myös kompromisseja. Jotka minä ymmärrän, mutta tunnen vain sen paineen. Sen ehdottomuuden. Ja paniikin. Ja yritän parhaani, että se paniikki pysyisi kauempana. Yritän olla täydellinen, tottelen mieleni käskyjä ja uskon sokeasti siihen että suorittamalla kaikki on paremmin, lopulta kaikki on paljon paremmin. Kunhan vain saan tarpeeksi asioita aikaan. Tajuamatta koskaan että sitä painetta on ihan liikaa ja lopulta aina murrun sen paineen alla. Ja sama homma alkaa uudestaan.

Neiti Täydellisen myötä olen kuitenkin alkanut nyt tutustumaan päähäni paremmin. Tuntuu kuin kaikki muukin siellä olisi paljon avoimempaa. Olen pitänyt huolta Neiti Täydellisestä nyt pari viikkoa. Se tuntuu siltä kuin pitäisin häntä henkisesti kädestä ja rohkaisisin. Mutta se on ollut miellyttävää huolenpitoa. Tätä kautta olen uskaltanut alkaa miettimään myös eniten pelkäämääni (ja häpeämääni) osaa. Sitä osaa joka ilmeisesti tuli Neiti Täydellisen jälkeen. Tiedän ainakin yhden tapahtuman 15-vuotiaana kun tuo osa on ottanut kontrollin ja miten hämilläni olen ollut sen jälkeen. Ja tuo osa on ottanut kontrollin elämästäni useita kertoja. Tehnyt asioita joita en koskaan voisi tehdä. Osa, mistä olen vaiennut, mutta myöskin osa jonka olemassaolosta olen ollut jollain tavalla tietoinen jo kauan ennen dissosiaatiohäiriö-diagnoosiakin. Lempinimeltään Missu (en halua kertoa koko nimeä, koska se olisi liian paljastava). Täällä olen puhunut hänestä ehkä joskus "Black Swanina". Tämän osan mieheni tuntee melkeinpä paremmin, koska Missu oli usein paikalla seurustelumme alkuaikoina. En muista niistä ajoista paljoakaan. Saatan joskus kirjoittaa mieheni näkökulmaa dissosiaatiohäiriöstäni ja myöskin niistä ajoista, mieheni kun tietää tämän blogini ja kannustaa minua kirjoittamaan. Hän oli tietoinen vaihteluista, vaikka ei pystynytkään sitä silloin ymmärtämään, kuten en minäkään, olin vain kertonut hänelle että olen "hullu". Mies pelkäsi Missua ja milloin hän tulee paikalle, tuo osa kun poikkeaa itsestäni niin paljon. On vaikeaa kuunnella mitä tämä osa on tehnyt. On vaikeaa ymmärtää sitä kaikkea, mitenkään. Ja on vaikeaa ymmärtää myös sitä miksi mies jaksoi yrittää, eikä antanut periksi. Hän kuulemma näki minut. Ja minuun hän rakastui. 

Vähän aikaa sitten pystyin keskustelemaan tästä kaikesta järkevästi ensimmäisen kerran mieheni kanssa, Missusta ja kaikesta muusta. Se oli hyvä keskustelu. Mutta menin silti hieman pois tolaltani ja aloitin treenin. Unohdin Neiti Täydellisen ja sen että hän on nykyään aina lähelläni, varsinkin treenatessa. Treeni meni päin persettä. Sen jälkeen Neiti Täydellinen yritti ymmärtää sitä kaikkea mitä päässäni liikkui ja halusi vain alkaa itkemään. Minä halusin pysyä kasassa. Vuorottelimme. Ja yhtäkkiä suunnaton suru vain pyyhkäisi mieleeni ja hukuin sen alle. Hartiani alkoivat nykimään ja aloin itkeä täysin hysteerisesti. Suustani kuului: "Olenhan minä ihan hyvä ihminen, en kai minä ole paha?". Mies syöksyi halaamaan minua. Neiti Täydellinen puhui. Puhui miehelle, ensimmäistä kertaa koskaan! Mies sanoi etten minä ole, painottaen siis minua, koska tiesi että osani ovat jälleen paikalla, sanoen että minä en ole paha ihminen ja minä ajattelin sekavasti että kyllä minä tiedän etten ole, kun taas Neiti Täydellinen ymmärsi sen niin että: hän siis on! Hän siis on! Hän on paha ihminen! Se oli hyvin sekavaa. Yritin rauhoittua ja samaan aikaan rauhoittaa Neiti Täydellistä.


Ulkoisesti se näytti ehkä tältä: minä murjotan ensin tuolilla ja yritän olla itkemättä, sitten kävelen painojen luo laittamaan niitä takaisin paikoilleen, kunnes yhtäkkiä alankin itkeä täysin hysteerisesti, mutta sitä kestääkin vain pari minuuttia ja sitten rauhoitun taas yhtäkkiä, menen istumaan maahan ja tuijotan vain eteeni (yrittäessä rauhoittaa itseäni) ja samalla dissosioin, tajuten samalla etäisesti että pitäisi mennä suihkuun etten vilustu ja että mies hokee sitä samaa jossain kaukana. Tunnen etten pääse, olen liian syvällä päässäni, olen jäänyt jumiin. Lopulta kuitenkin lause "jos vilustun, en voi treenata" tärähtää tajuntaani ja nousen. Tiedän että silmäni pullottavat päästäni yrittäessäni keskittyä ja kävelen jähmeästi ja kiitän sitä asiaa että olen kotona ja että mies ymmärtää mitä tapahtuu. Pääsen sinne suihkuun. Suihkun jälkeen olen jo melkolailla oma itseni. Vaikkakin hieman "tuulellakäyvä" loppuillan. Joko Neiti Täydellisen takia tai omien pohdintojeni takia. Jokatapauksessa, seuraavana päivänä on pakko kysyä vielä mieheltä pari asiaa Missusta, koska se tarve tuntuu vain olevan polttava ja sitten pystyn antamaan olla. Seuraavan kerran puhun Missusta vasta terapiassa.

.......................................PART 2..............................................

Mutta nyt olen pystynyt puhumaan Missusta yhä enemmän ja enemmän, siis mieheni kanssa. Terapia on jälleen maanantaina ja nyt olisi hyvä puhua myöskin siellä. Se ei ole niinkään pelottavaa, vaan se että kenties hänen pitää puhua. Missun. Mies kysyi jo viime terapiakerran jälkeen että ei kai Missu ole mukana? Samaa minäkin pelkään, että hän tulee terapiasta mukaan ja yrittää taas sekoittaa ihan kaiken. Onneksi terapeuttini tajuaa tilanteen ja uskallan luottaa häneen, ettei hän anna niin tapahtua. Hän oli erittäin mielissään siitä että mitä tapahtui Neiti Täydellisen kanssa. Ihasteli ja hämmästeli ja raapusteli vimmaisesti kaikkea ylös. Varmisti minulta että kai minä ymmärrän että tämä oli todellinen tapahtuma. Koska toisinaan en tiedä että kuvittelenko vain kaiken ja puhunko vain puutaheinää ja olen sen takia toisinaan terapiassa epävarma. Mutta yllättäen vastaus olikin selkeä: kyllä. Tiesin. Se oli todellinen hetki. Ja sen jälkeen onkin ollut helpompaa. Ymmärtää tätä päätä. Toisinaan tulee jopa tunne, että vaikka en koskaan parantuisikaan, niin voisin kenties elää näinkin. Paitsi, ilman Missua. Hänestä minä haluan eroon, vihdoinkin.

Pääni tuntuu olevan tällä hetkellä kuin jonkinlainen ryhmäkokous. Kaikki muut istuvat tuolilla jotka on asetettu ympyrään. Minä olen keskellä. Kun taas Missu istuu nurkassa ja huutelee ja haistattelee ja halveksii. Kaikkia, minua ja muita osia. Paitsi 11-vuotiasta katkeraa osaani. He tuntuvat olevan yksimielisiä maailman paskuudesta ja raadollisuudesta. Epäilen että tuo osa saattaa olla Missun nuorempi versio. Mutta silti minua pelottaa alkaa puhumaan Missusta terapiassa, ihan oikeasti puhumaan. Olen jo niin tottunut pitämään hänet etäällä, se on jo melkein automaatio. Entä jos se menee rikki lopullisesti? Entä jos hän pääsee jälleen valtaan? Mutta jotenkin....en silti usko. Ja siksi otan sen riskin. Koska hänelle ei yksinkertaisesti ole enää käyttöä. Olen löytänyt oman vahvuuteni, en tarvitse enää hänen räjähtävää ja yltiöpäistä itseluottamustaan että selviän pahoista paikoista, selviän kyllä itsekin. Pidän tästä vahvuudesta, omasta löytyneestä vahvuudestani. Rauhallisesta varmuudesta joka rullaa menemään omalla painollaan. Olen vältellyt (vihannut) Missua siitä lähtien kun hän muutama kuukausi takaperin yritti parhaansa tuhota kaiken hyvän elämässäni, joka sitten huipentui passitukseen M1-lähetteellä osastolle. Järkyttäen muutkin osat tajuamaan että kukaan muukaan ei itseasiassa haluakaan tuhota tätä kaikkea. Auttaen sinänsä päätäni ironisesti yhdistymään yhteisen tavoitteen vuoksi. Olen mennyt eteenpäin muutamassa kuukaudessa huikeasti. Palaset eivät ole enää kateissa ja olen alkanut koota niitä yhteen. 

Vihdoinkin ne tuntuvat sopivan.

Menneisyydessäni ja nykyisyydessäni on enemmän järkeä. Päässäni myös. Näen jatkumoita ja linjoja, enkä enää vain umpikujia ja äkkitöyssyjä. Uskallan hyväksyä vihdoinkin, oikeasti sen asian, että päässäni on myös muita. En ole täällä yksin. Osani ovat tehneet asioita, joita minä en ole tehnyt. Tuoreessa lääkärinlausunnossa kaikuu sana monipersoonahäiriö. Se on hiipinyt esille osastolla viime visiitillä, sujahtanut mukaan terapiaan, löytynyt dissosiaatiohäiriön hoitoon tarkoitetun kirjan sivuilta ja kuulunut muiden suusta. Ei niinkään DID kuitenkaan, kai. Kaikki osani ovat versioita minusta, ainakin niin luulisin. Mutta että "puikoissa" on ollut joku muu kuin minä itse. Siksi en muista kaikkea. Paikalla on ollut silloin jokin osani. Tehnyt asioita joita minä en pystyisi tekemään tai edes uskaltaisi tehdä. Asioita joita en ymmärrä, myöskin asioita jotka tuomitsisin jonkun muun kohdalla hyvin jyrkästi, ja asioita jotka jopa sotivat omia perusarvojani kohtaan, niitä asioita jotka tekevät minusta minut, ihmisenä ja persoonana. Olen ymmärtänyt vihdoinkin sen, että minä en ole pettänyt arvojani ja elämänkatsomustani, vaan sen on tehnyt jokin osani, eivätkä jonkin osan tekemiset voi määritellä minua. Eikä se tarkoita sitä että käyttäisin sitä asiaa jotenkin hyväksi ja pääsisin kuin koira veräjästä asioista joita olen tehnyt. Minä, tämä pää ja keho ne on silti tehnyt. Mutta että on aika lakata syyttämästä itseäni siitä kaikesta, lakata haalimasta sitä taakkaa päälleni yhä lisää ja lisää ja syyllistää itseäni kaikesta. Että pystyn kyllä, jos vain haluan, tietämään kyllä mitä minä olen tehnyt ja mitä jokin osani on tehnyt ja nähdä se ero. Milloin minä ihan oikeasti olen tehnyt väärin ja milloin kyseessä on ollut osani. Kunhan vain päästän irti siitä syyllisyydestä. Silloin pystyn erottelemaan ne asiat jos vain haluan, jos en uppoa siihen syyllisyyteen samantien. Pystyn ymmärtämään paremmin itseäni ihmisenä ja sairauttani joka kulkee rinnallani. Ja ettei sairauteni määrittele minua. Minä määrittelen itseni. Minulla on edelleenkin ne samat arvot ja minulla on edelleenkin oikeus itsekunnioitukseen, eivät ne ole mennyttä jonkin toisen osan tekemisien toimesta. Minä löydyn sieltä kaiken keskeltä edelleenkin. Jos vain haluan nähdä. Tuntuu enemmänkin siltä, että olen ottanut ahnaasti vastaan kaikki mahdollisuudet vihata ja inhota itseäni ja että olen mässäillyt vuosikausia sillä että kuinka paska ihminen olenkaan. Se ajatus on ollut niin tiukassa, että sen takia minun on itseasiassa ollut vaikeaa ymmärtää koko dissosiaatiohäiriötä kunnolla ja antaa sen tarjota minulle sitä selitystä, että miksi asiat ovat menneet kuin ne ovat menneet. Pystyä löytämään myös empatiaa itseäni kohtaan. Ja samalla myös osiani kohtaan. Ymmärrystä, ylipäätään.


Ja nähdä myös sen mahdollisuuden että osani voivat kertoa minulle myös lisää itsestäni. Että se että mitä ne ovat joskus tehneet, on myös menneisyyttä, että siihen ei pidä takertua, vaan yrittää oppia siitä, oli kyseessä sitten minä tai jokin osani. Uskaltaa nähdä itseäni osissani, yrittää ymmärtää itseäni myös sitä kautta. Vaikka se olisikin vaikeaa. Enkä enää työntää niitä vain kauemmaksi ja toivoa että ne menevät pois itsekseen. Koska ei se toimi niin. Uskon, että jos vain pystyn pitämään tästä "perusminuudestani" kiinni, niin se muuttuu helpommaksi. Uskaltaa kohdata itseni.
Ja olen siihen nyt pystynytkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta Missussa en näe yhtään itseäni. Meissä ei ole mitään yhteistä, ei kertakaikkiaan. Olen yrittänyt, olen todellakin yrittänyt. Oikeassa elämässä emme pystyisi olemaan kahden edes samassa huoneessa ja silti joudumme jakamaan saman pään. Välttelemme toisiamme ja elämme yhteisessä keskinäisessä epämukavuudessa. Toivoen molemmat että toinen katoaisi. Missu nimittäin kokee omaavansa myös oikeuksia päähäni. Koska hänkin on tätä samaa elämää elänyt.


Se kävi ilmi viime terapiassa, sain sen selville. Pystyin aistimaan hänet jossain syvällä, mutta en silti halunnut ottaa sitä riskiä että menemme "päällekkäin". Tällä siis tarkoitan sitä kun pystyn tuntemaan saman kuin osani, mutta olla samalla silti kiinni itsessäni, nähdä siis molemmat puolet. Tätäkin olen harjoitellut. Nykyään pystyn ankkuroimaan itseni niin, etten hulahda osaani niin että se osa ottaakin vallan. Uskoisin siis että pystyisin koittamaan samaa myös Missun kanssa. Ilman että hän ottaa heti vallan, että pystyn estämään sen. Mutta vain terapiassa. Jos vain uskallan.

Mutta on ehkä pakko uskaltaa. Koska ymmärrän Missusta vain sen, että hän on ääriselviytyjä. Ymmärrän ehkä sen että miksi hän on alunperin syntynyt. Mutta sitä en ymmärrä, että miksi hän on muotoutunut sellaiseksi kuin hän nykyään on. En löydä hänestä minkäänlaista samaistumispintaa. Joten, ehkä vain hän voi kertoa sen. Ehkä ymmärtäisin sitä kautta. Ehkä hänellä on syitä joista en ole tietoinen. Ehkä hänelle on tapahtunut jotain pahaa mistä en ole tietoinen. Ehkä en tiedä kaikkea mitä hän on joutunut kokemaan, vaan arvostelen vain asioita joita hän on tehnyt ja tuomitsen. Ymmärsinhän minä Neiti Täydellisenkin väärin.

Mutta kaikesta huolimatta, musta alkaa oikeasti tuntua että mä selviän. Vaikka en koskaan kokonaan paranisikaan eikä mitään integraatioita koskaan tapahtuisikaan. Tunnen itseni jo miltei kokonaiseksi, vaikka olenkin vielä hajallaan. Mutta ymmärrän jo useimmiten että mitä tapahtuu ja miksi. Ei se täydellistä ole ja toisinaan osat tulevat paikalle niin vahvasti että minä vain vollotan sängyssä ja tuijotan seinää, varsinkin jos olen väsynyt enkä jaksa taistella niitä vastaan. Tai tajuan vasta jälkeenpäin että jokin osa kävi paikalla enkä edes tajunnut sitä, sanomaan jotain mikä ainoastaan sekoittaa, kun mies luulee sitä omaksi mielipiteekseni. Tai tunnen pääni olevan vain täynnä kirkuvaa mössöä josta ei saa mitään otetta. Tai olen äreä ilman että tiedän miksi. Tai muutun oudoksi jonkin elokuvan jälkeen enkä vain saa karistettua sitä oloa pois. Näitä sattuu. Mutta toisinaan taas tunnen että päässäni on järjestys, jota minä pidän yllä. Neiti Täydellinen on tuntunut avaavan jonkinlaiset tulvaportit, joista on virrannut sisään myös muita osia. Tuntuu ettei niitä ehkä sittenkään ole niin monia kuin olen luullut, koska kun ne ovat kaikki huutaneet yhtäaikaa, niin on toisinaan tullut olo että niitä on valtavan paljon. Romahdus-osa on ainakin pysynyt hiljaa. En ole romahtanut pitkään aikaan. Luulen että sekin liittyy Neiti Täydelliseen ja siihen että hän on hellittänyt otettaan. En ole tuntenut myöskään tarvetta humaltua että pääsen pakoon päätäni sitä kautta. Joskus oli pakko humaltua vähintään kerran kahdessa viikossa. Tuntuu yksinkertaisesti että jaksan pääni kanssa nykyään paljon paremmin. :)

  
 Jälkilätinät

Tätä tekstiä oli vaikeaa kirjoittaa monestakin syystä. Tämä on ollut ensinnäkin projektina nyt muutamia päiviä ja tällaisella päällä sitä on ollut vaikeaa kirjoittaa loppuun. Kirjoittaessa olen tehnyt vielä lisää ajatustyötä ja joutunut muokkaamaan tekstiä taas seuraavana päivänä. Neiti Täydellinen on nyt jälleen etääntynyt, joten sitä osaa tekstistä on ollut myös vaikeampaa työstää. Uskon kuitenkin että olen oikeilla jäljillä. Missun suhteen olen tämän tekstin aikana tehnyt suurta edistystä ja pystyn puhumaan hänestä nyt jo melko helposti ja (melkein) odotan seuraavaa terapiaa. Ja tietenkin on ollut ylipäätään vaikeaa kirjoittaa kaikesta tästä ja vieläkin vaikeampaa on julkaista tämä teksti. Mutta haluan. Haluan kertoa niistä tabuista ja häpeäntunteista mitä omaan sairauteeni liittyy. Haluan kertoa, että olen löytänyt rakkauden kaikesta tästä huolimatta. Ja kertoa että millaista se on ollut oikeasti tajuta että osani ovat ottaneet minusta vallan monia, monia kertoja elämäni aikana. Miten vaikeaa se onkaan ollut myöntää, koska pelkää että myöntämällä sen, myöntää jollain tavalla myös sen ettei hallitse elämäänsä. Miltä tämä kaikki tuntuu, millainen häpeä ja pelko siihen liittyy. Miten vaikeaa sitä kaikkea on toisinaan ymmärtää. Miten vaikeaa läheisteni on sitä ymmärtää.

Mutta on huimaa että millainen voima sillä voikaan olla kun lähestyy itseään myönteisellä asenteella. Koska tässä blogissa yritän aina löytää sitä positiivista. En siksi, että ajattelisin että olisi jotenkin pakko kirjoittaa niin, ettei uskalla synkistellä. Vaan siksi, koska ei ainoastaan raadollinen, kyyninen ja negatiivinen ruodinta ole sitä rehellistä tekstiä, vaikka näin useimmiten ajatellaankin. Ne ovat vain erilaisia näkökulmia asioihin. Siksi minulla onkin kaksi blogia, molempia näkökulmia varten. Mutta tosiasia on se, että en olisi pystynyt tähän edistymiseen ilman myönteisempää asennetta itseeni. Olen nyt pystynyt näkemään paremmin itseeni juurikin sen myönteisemmän asenteen takia. Tämä blogi on terapiavälineeni. Haastan itseni tämän blogin avulla näkemään enemmän ja syvemmältä. Julkaisemalla tekstini päästän myös aina hitusen enemmän irti siitä häpeästä jota kannan/olen kantanut. Ja aina se pieni toivo elää minussa, että jos tämä kaikki voisi auttaa myös jotakuta muutakin.


Ja kiitos jälleen siitä että jaksoit lukea. Tästä tuli niin pitkä teksti, että jaksotin sen kahteen osaan. Lupaan, lupaan harjoitella niitä lyhyempiä tekstejä edelleenkin! Mutta saattaa olla että menee taas aikaa ennenkuin on seuraavan tekstin aika, nyt on takki kyllä aika tyhjä. Ja kuten aina, kommentteja otetaan ilolla vastaan :) Moikkamoi, seuraavaan kertaan!

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Haaste #2

Kiitos haasteesta Venla ! :) On pitänyt tehdä tämä postaus jo iät ja ajat, mutta nyt vihdoinkin päätin ottaa sitä härkää sarvista kiinni. Samanlaisen haasteen tein noin vuosi takaperin, joten yritän tällä kertaa haastaa eri ihmiset mukaan :)

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset :

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

 Haastan seuraavat: (kysymykset löytyvät postauksen lopusta)

Locoscreamer I'm not Insane
Pakenija Emergency Exit
Seppä Eksyneiden sikojen laakso
GhostGirl Päivittäistä elämää
Synninrepijä Hulluuden anatomia
Blackswan Black Swan
Embbe Twisted mind
Lillaego My painful Existense
me Hypochondriac
Maika Battle of the day
PinkPhony Sairaan kaunis maailma

Yritin nyt tällä kertaa pääasiassa valita blogeja, jotka ovat vielä melko alussa ja lukijoita ei ole paljoa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Että jos tätä kautta blogit saisivat vaikkapa lisäbuustia ja enemmän lukijoita :) Mutta ei stressiä haasteen suhteen, tehkää ainoastaan jos se hyvältä tuntuu!

11 asiaa minusta

1. Rakastan paahtaa nuotiolla/grillissä vaahtokarkkeja, kun ne paahtuvat rapsakaksi ulkoa ja ihanan valuviksi sisältä,  nam!
2. Vihaan talvea. Jos voisin, niin muuttaisin jonnekin missä talvea ei ole.
3. Ristiriitaisesti tosin en ole koskaan matkustanut ulkomaille.
4. Olen alkanut harkita tosissani rastojen ottoa jossain vaiheessa. Valitettavasti vain sitä ennen pitäisi kasvattaa pitkät hiukset. Omanvärisiä pitkiä hiuksia mulla ei ole ollut sitten lapsuuden ja se vaatisi totuttelua, koska olen tottunut lyhyisiin hiuksiin.
5. Kauhistuin, kun kuulin että eräs 19-vuotias ei ollut edes kuullut Matrix-elokuvasta! (tuo trilogia kun kuuluu omiin ehdottomiin lemppareihin) Seuraavaksi tuli sellainen olo että meikäläinen ei ole mikään nuori enää, koska onhan siitä tosiaan jo 15-vuotta...
6. Muutenkin olen jämähtänyt melkolailla 90-luvulle monessakin asiassa, varsinkin mitä tulee muotiin ja musiikkiin. Vihaan pillifarkkuhousuja ja kirkkaita värejä. Haluan vaatteeni tummina ja housuni kunnon lahkeilla. En omista yksiäkään pillifarkkuja.
7. Ainoat kohdat kehossani josta mulla ei ole mitään "issueta" ovat korvat ja silmäripset. Se oli melko hermostuttava oivallus.
8. En muista milloin olisin ollut bikineissä rannalla, vai olenko ollut koskaan.
9. Mulla on pakkomielle kihla -ja vihkisormuksestani, tuntuu kuin niihin olisi kehittynyt jokin ylimääräinen tietoisuus; niiden on oltava oikeassa asennossa, aina ja tiedän heti jos ne eivät ole. Mutta ainakaan en pysty hukkaamaan niitä, tajuaisin heti jos ne eivät ole sormessani.
10. Haluaisin opetella leipomaan. Mutta pelkään että lihoisin sen seurauksena, koska ahmimiseen on sitä taipumusta. :(
11. Olen koukussa Clash of Clans-mobiilipeliin





Saadut kysymykset:

1. Mikä on suurin haaveesi? Uskotko sen joskus toteutuvan?
2. Mikä on pahin/oudoin tapasi?
3. Osaatko antaa ja pyytää anteeksi?
4. Kolme mielestäsi kauneinta sanaa?
5. Kerro yksi hyvä ja yksi huono muistosi.
6. Arvostatko johonkin vähemmistöön kuuluvia ihmisiä, kuin muitakin? (esim. vammaiset, homoseksuaalit, mielenterveysongelmaiset, ulkomaalaiset..)
7. Jos sinun täytyisi luopua jostakin aististasi, mikä se olisi?
8. Kerro asia, jolla mielestäsi erotut joukosta?
9. Haluatko joskus tulevaisuudessa perustaa oman perheen? Millaisen?
10. Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi? Oletko nyt onnellinen?
11. Jos saisit kirjeen tulevaisuuden itseltäsi, lukisiko siinä että olet kulkemassa oikeaan suuntaan, vai pitäisikö sinun vaihtaa kulkusuuntaa elämässäsi?



1. Parantua näistä sairauksista, tai että ne ainakin lievenisivät niin että ne eivät enää rajottaisi elämääni niin paljoa. Olla siis jonain päivänä eheä ihminen.
2. Varmaankin tupakointi. Olen ikuisesti lopettamassa "ihan pian".
3. Mielestäni kyllä ja kyllä, ainakin ajan kanssa.
4. "Minä rakastan sinua".
5. Hyvä muisto: Se kerta kun kannoin siilin käsissäni sisälle asti, mennen rappuset vielä ylös. Siili vain lepäsi pienillä kämmenilläni ihan rauhassa, olin ehkä 5-vuotias. Huusin tullessani että: "Äiti kato, siili!". Heti kun pistin sen maahan ja äitini tuli, se työnsi piikit ulos ja meni palloksi. Jos muistan oikein, niin äidilläni taisi olla hieman työtä saada se takaisin ulos...
Huono muisto: No, näissä on valinnanvaraa... Kun kuulin n. 10-vuotiaana että ihminen jota suorastaan palvoin, oli sairastunut syöpään ja kuolisi pian. Vaikka olin rauhallinen lapsi, niin menin tiedon saatuani huoneeseeni ja aloin hajoittamaan kaikkea, piittaamatta mistään. Edes äitini ei meinannut saada mua rauhoittumaan ja huone meni melkoiseen kuntoon. Muistan ajatelleeni vain että: Nyt olen yksin, ihan yksin, millään ei ole enää mitään väliä.
6. Arvostan kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti ja kohtelen jokaista ihmistä yksilönä.
7. Makuaisti.
8. Hmmm... no tämä hulluus sitä eroa tekee väkisinkin, halusi tai ei... Mutta noh, olen kenties hieman epätavallinen tapaus naiseksi, koska haalin vaatteeni mieluummin kirpparilta ja investoin mieluummin peleihin, muutenkin pelaan paljon ja konsolia ja pc: tä ja muuta härpäkettä löytyy kämpiltä kaikenlaista. Enkä osaa kävellä edes korkokengillä, pitäisi kai joskus opetella... Mutta silti naisellisuuttakin löytyy vaatetuksesta ja meikkaustavasta, silloin kun näihin asioihin jaksaa perehtyä. Viimeaikoina ei ole jaksanut.
9. Perhe minulla on jo, ja se on rakas mieheni <3
10. Olen harvoin onnellinen, se on tunne mikä tuntuu aina lipsuvan karkuun, enkä ole sitä tälläkään hetkellä. Mutta on elämässäni silti monia ilonpilkkuja ja voin olla tyytyväinen moneen asiaan elämässäni, moni asia tulee mieheni kautta. Iloiseksi minut saa myös esim. pelaaminen, liikunta, kirjoittaminen, ystävät (ne muutamat harvat) ja elokuvat. Pidän myös rutiineista, ne antavat olon turvallisuudesta, ja turvallisuus on mielestäni yksi edellytys onnelle.
11. Uskon että tulevaisuuden minä yrittäisi tsempata minua jaksamaan tällä tiellä ja kertoisi miten mahtavaa on kun on vihdoinkin perillä ja eheä.



Kysymykseni haastetuille

1. Mikä määrä alkoholia viikossa on mielestäsi liikaa ja onko mielestäsi normaalia ottaa kerran viikossa känni?
2. Asia, joka auttaa eniten silloin kun tuntuu että maailma kaatuu päälle?
3. Hauska fakta itsestäsi, jota moni läheisesikään ei välttämättä tiedä/uskoisi?
4. Paras lukemasi kirja/kirjasarja?
5. Ketä ihailet?
6. Mikä on pelottavin kauhuelokuva jonka olet nähnyt?
7. Jos saisit rahaa jonka voit antaa mihin tahansa hyväntekeväisyyskohteeseen, niin mihin sen rahan lahjottaisit?
8. Osaatko kymmensormijärjestelmän ja käytätkö sitä?
9. Bravuuriruokasi (jaa myös halutessasi sen resepti!)
10. Koira vai kissa?
11. Lempipelisi? Kyseessä voi olla mobiilipeli, facebook-peli, konsolipeli tai pc-peli; peli jolla on nostalgia-arvoa tai sitten yksinkertaisesti vain peli joka vain on järjettömän hyvä ;)

maanantai 16. joulukuuta 2013

Läpimurtoja

On ollut vaikeampaa aikaa. Kirjoitin pitkän tekstin, jota en sitten kuitenkaan julkaissut. Koska Kaninkolosta on tullut mulle paikka joka edustaa myöskin toivoa. Haluan kirjoittaa tänne ajatuksiani joita olen työstänyt jo pidempään ja löytää asioista myöskin hyvää. Varsinkin koska käyn tällaisessa terapiassa. Ja tämä on mahdollista toisinaan vasta kun aikaa on jo kulunut. Ne asiat joita pyörii päässä ja jotka on saatava kirjoitettua pian pois sieltä pyörimästä menevät toiseen blogiin. (Jos joku on joskus ihmetellyt että miksi nämä kaksi blogia poikkeavat niin paljon toisistaan). Toinen blogini on mieleni roskasanko, usein teksti on melko synkkää ja raadollista. Mutta sielläkin se toivonkipinä elää, vaikka lepatteleekin toisinaan tuulessa.

Jälleen kerran kuitenkin alkuun varoitus:

Sisältää ajatuksia dissosiaatiohäiriöstä ja siihen liittyvästä terapiasta. Jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, niin lue oman harkintasi mukaan, varsinkin jos olet huomannut että aiheesta kirjoitetut tekstit ovat saattaneet vaikuttaa sinuun negatiivisesti tai haitanneet omaa paranemisprosessiasi!

Mutta nyt taidan olla valmis, edellinen terapiakerta oli nimittäin suunnaton hyppäys eteenpäin. Olin turhautunut ja niin vihainen, niin vihainen osiini etten pystynyt käsittelemään asiaa, viha tuntui peittävän alleen kaiken muun. En löytänyt empatiaa niitä kohtaan, koin että ne ylittivät rajan ja sotkivat elämääni tahallaan ottaessaan vallan ja että minä jouduin hoitamaan sen kaiken jälkipyykin. Mutta sitten löysin vanhat päiväkirjani. Ja lähdin mukaan n. 20-vuotiaan minäni matkalle. Noilta ajoilta oli muutamia päiväkirjoja, useimmat kirjoitettu osastolla. Ja sain hämmästyä useammankin kerran. Nimittäin, olen täällä aina sanonut etten ole ollut tietoinen osistani kuin vasta terapian myötä. Päiväkirjat kuitenkin osoittavat että olen, en ole vain muistanut. Olen ollut suorastaan pelottavan tietoinen osieni vaihtelusta. En vain ole ymmärtänyt sitä. Olen kyllä yrittänyt kovasti ymmärtää, mutta yritykseni ovat johtaneet umpikujaan. Diagnooseinani tuolloin ovat olleet psykoosipiirteinen persoonallisuus, masennus ja sitten bipolaarihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö eikä unohdeta vanhaa kunnon epävakaata persoonallisuutta. Ja niiden pohjalta minua on sitten hoidettu. Valitettavasti väärin. Olen yrittänyt näyttää tekstejäni osastollakin, sieltä löytyy merkintöjä jotka on tarkoitettu suoraan hoitohenkilökunnalle. Ne on tulkittu jokseenkin päin honkia ja käsitetty psykoottisina ja maanisina. Diagnoosit ovat vahvistuneet ja lääkemäärät kasvaneet. Olen tuntunut syövän kaikenaikaa jotain rauhoittavaa säännöllisenä. Mistä en ole juurikaan pitänyt, koska se on tuntunut vievän minua vain etäämmälle itsestäni, siitä että mitä tapahtuu.

Olen ollut tietoinen siitä että "muutun" joksikin toiseksi ja myöhemmin en ole ymmärtänyt silloista itseäni. Yhdessä tekstissä tämä tapahtuu kesken kirjoittamisen ja melkeinpä lauseen, ja joudun paniikkiin kun en enää löydäkään yhteyttä "äskeiseen itseeni" ja siihen mitä olen kirjoittanut. Yhden viikonlopun aikana osani ovat ilmeisesti vuorotelleet niin rajusti, että lopulta olen hakenut apua ja joutunut osastolle koska olen pelännyt sitä mitä tapahtuu, pelännyt itseäni. 

Osastolla olen sitten valunut synkkään epätoivoon tuntiessani kadottaessa sen ainoan joka on pitänyt minua pinnalla, terveen järjen, koska olen uskonut kun minulle on sanottu että nämä ovat psykoottisia oireita. Ja olen pelännyt itseäni sen seurauksena vieläkin enemmän. Ajatellen että en voi luottaa itseeni. Olen varoittanut itseäni päiväkirjassa siitä, että jos oloni muuttuu "terveemmäksi" ja alkaa tuntua siltä että haluan pois, niin silloin en saa uskoa itseäni. Ja kun näin on käynyt, olen vienyt päiväkirjani kansliaan, nopeasti, peläten että muutan mieltäni. Oli surullista lukea sitä päiväkirjaa, haluaisin vain sukeltaa niiltä sivuilta menneisyyteen ja kuiskata silloiselle itselleni: "Älä pelkää, sinulla on dissosiaatiohäiriö, sitä se tarkoittaa. Sano se lääkärille, sano se jollekulle ääneen!". Mutta kun en tiennyt. Ei kukaan tiennyt, tai edes arvannut lähelle.  Lähelle tullein arvaus oli se, että kaikki saattaa johtua ahdistuneisuushäiriöstä, joka saattaa jotenkin kummuta lapsuudestani. That's all. Sekin vielä omahoitajalta, ei lääkäriltä. Tekisi mieli hakata päätä seinään. Koska jopa minä ymmärrän nyt ilman minkäänlaisia tutkintoja että nuo kirjoitukset suorastaan huutavat sanaa: 

DISSOSIAATIOHÄIRIÖ



Koska entä jos dissosiaatiohäiriöni olisi tajuttu vaikkapa tuolloin? Jos minua olisi kannustettu lähestymään osiani, eikä vain ruokittu sitä pelkoa itsestäni entisestään? Koska jos olisin ymmärtänyt dissosioivani, nin en ehkä olisi pelännyt niin paljoa. (Enkä ainakaan olisi saanut siihen päälle vielä järjetöntä lastia psyykelääkkeitä.)

Kaikista päiväkirjoista käy myöskin ilmi, että olen nimennyt osiani, nimet vain vaihtuvat jokaisessa päiväkirjassa. Mutta ne tuntuvat olevan kylläkin samoja osia, mitä en tuolloin tosin ole tajunnut. Puhun kylläkin "persoonieni muuttumisesta" ja siitä kuinka en tunnista niistä kaikista itseäni. Puhun niistä kuitenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Tuntuu että ne ovat olleet silloin itseasiassa paljon lähempänä kuin nyt. Ja sepä vasta hurjaa onkin!

Luin ne päiväkirjat miltei putkeen. Tunsin sääliä ja surua sitä tyttöä kohtaan, joka yritti niin kovasti tulla ymmärretyksi, mutta joka lopulta luovutti ja sulkeutui. Mutta jotenkin en silti tuntunut tajuavan että siinä olen minä. Vasta terapiassa löysin sitä surua ja sääliä myöskin itseäni kohtaan, edes hieman, silloinkin terapeutin tentatessa ja yrittäessä kalastaa sitä tunnetta minusta ulos. Löysin myös hieman vihaa, vihaa sitä kohtaan miten mua on hoidettu vuosien mittaan (väärin). Dissosiaatiohäiriö kymmenen vuotta sitten kun oli Suomessa hyvin heikosti tunnettu sairaus. Kenellekään se ei tullut mieleen kuin vasta viimevuosina. Ei edes silloin, kun aloin saamaan epileptisiä kohtauksia, vaikka epilepsia suljettiinkin pois. Ensimmäinen kohtaukseni tuli 2006. Selityksen niihin sain vasta dissosiaatiohäiriö-diagnoosin myötä, vain muutama vuosi takaperin. Ne ovat vihdoinkin myös loppuneet, kiitos terapian ja oikeanlaisen hoidon. Olen vuosikausia tarponut pimeässä kuin sokea, yrittäen löytää elämästäni järkeä, jotenkin tiennyt että minussa on jotain jota kukaan muu ei ymmärrä, vaikka kuinka selitän, jotenkin tiennyt että diagnoosini eivät sitä asiaa kata, mutta aina lopulta väsähtänyt siihen samaan umpikujaan. Olen lopulta sitten lakannut puhumasta, sulkeutunut ja alkanut osastoilla vain odottamaan poispääsyä. Jos en ole päässyt, niin sitten olen vain antanut periksi ECT-hoidoille (voi hurja kun niitäkin on annettu paljon!) ja erilaisille lääkeyhdistelmille joilla voisi kaataa norsun. Olen (?) oppinut piilottamaan osani, toimimaan niiden ehdoilla, yrittänyt pitää elämässäni edes jonkinlaista rutiinia ja järjestystä ja olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää itseäni. Mutta silti elämäni on ollut melkoista sillisalaattia.


Kaikki nuo päiväkirjat ovat täynnä alleviivauksia ja merkintöjä (romahdus? hypomaniaa?) joita olen tehnyt myöhemmin, olen siis lukenut noita päiväkirjoja aiemminkin ja yrittänyt edelleenkin ymmärtää niitä, valitettavasti vain edelleenkin päin honkia. Mutta en muista milloin. Muistini on jälleen tyhjentänyt (tämänkin) asian kovalevyltäni. Olen kuitenkin tiennyt että ne ovat täällä jossain. Silti en ole niitä lukenut terapian aikana tai kokenut siihen minkäänlaista mielenkiintoa. Mieleen pulpahtaa jonkinlainen niljakas tunne, että jossain mielenporukoilla olisi kuiskinut ajatus että: koska siitä ei ole mitään hyötyä, se on turhaa. Samaa se on kenties kuiskinut kun olen harkinnut kirjoittamista suoraan osilleni ja yrittää ymmärtää niitä sitä kautta. Nyt hiljattain kuitenkin karaistuin ja yritin (ja onnistuin jotenkuten). Ja siitä itseasiassa sainkin sitten sen päiväkirjaidean. Että jotain outoa tässä on. Koska kirjoittaminen suoraan osilleni itseni kohdalla on hyvinkin järkevä ajatus, koska pystyn käsittelemään asioita paremmin kirjoittamalla. Jostain syystä olen kuitenkin "päättänyt", että sekä kirjoittaminen suoraan niille tai päiväkirjojen lukeminen on turhaa, ja ajatus on ollut niin voimakas ja automaattinen etten sitä ole edes kyseenalaistanut. Ennenkuin nyt.

Outoa on myöskin se että kuinka lähellä osani ovat 10 vuotta sitten minua olleetkaan. Nykyään tuntuu toisinaan että ne piilottelevat toisinaan miltei tahallaan. Parhaiten saan niihin suoran yhteyden terapiassa, niin että kuulen niiden puhuvan (kauttani) ja niin että olen pystynyt kysymään niiltä suoria kysymyksiä, samoin terapeuttini. Mutta olen silti ollut tuskastunut, kaivannut suorempaa yhteyttä, helpommalla tavalla. Mutta eilen eräs osani kirjoitti tekstipätkän, joka valaisi myöskin eilisen päivän tunnelmia. Oli kylläkin outoa naputella tekstiä menemään ilman tietoa mitä sieltä on tulossa. Outoa, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävää. Väkisinkin vaan nousee mieleen ajatus että:  



Olenko minä siis haudannut osani lopulta itse uudestaan, sen jälkeen kun olen ne jo löytänyt? Olenko jossain mieleni perukoilla päättänyt tukehduttaa, kuolettaa ne, saada ne menemään pois ja hiljenemään että pystyn elämään elämääni edes jotenkuten? Ja jollain tavalla päättänyt että niitä ei saa herättää henkiin uudestaan?






Koska pääsin silloin aikoinaan ajatuksissani hyvin lähelle totuutta. Valitettavasti olin vain asian kanssa yksin. Läpimurtoni oli omani enkä edes tiennyt että se on läpimurto. Asiaa ei voi kuin jahkailla, koska en muista paljoakaan mitä silloin ajattelin. En muistanut muutenkaan paljoa niistä ajoista mitä päiväkirjoissani kuvasin, vain pätkiä sieltä ja täältä. Ehkä jotenkin myös onnistuin vuosien varrella terapoimaan itse itseäni niin, että aloittaessani terapiaa olin jo ottanut varaslähdön asiaan ja tehnyt jonkinlaista kömpelöä edistystä? Ehkä siis koska olen tehnyt sitä pääasiassa itse, niin olen osittain tehnyt sitä myös päin honkia? Ehkä olen molemmissa tapauksissa haudannut osiani takaisin siihen kuoppaan, mistä ne ovat ryömineet esiin ja menettänyt samalla yhteyttä niihin? En niitä ainakaan ole hyväksynyt niitä osaksi itseäni, se käy noista päiväkirjoista ilmi hyvin selvästi.

Miksi tätä jauhan, mitä sillä on väliä? Koska on alkanut tapahtumaan asioita, jo ennen päiväkirjojakin. Minussa, osissani, osittain suunnattoman rankan ajanjakson seurauksena, jonka aikana jouduin pohtimaan paljon ja kaikkea, enkä päässyt itseäni enää pakoon. Ennen osani tyrkyttivät omia totuuksiaan ja minä toisinaan hieman sokeanakin uskoin niitä, koska ne olivat niin perhanan vakuuttavia. Nyt olen oppinut kyseenalaistamaan. Myös ne ovat muuttuneet varovaisimmaksi, sen tuntee. Kuin sisälläni leijuisi jokin suunnaton kysymysmerkki. Ilmassa on odotuksen tuntua. Myös se että osani kirjoitti tuntemuksiaan on iso askel. Toivon että pystyisimme vihdoinkin alkaa kommunikoida keskenämme, emmekä vain aina riidellä siitä samasta luusta.

Myöskin esim. ongelmani lohduttamisessa (katso edellinen teksti) juontavat juurensa paljon syvemmälle menneisyyteen kuin olin ymmärtänytkään. Menneisyys on alkanut tulvimaan takaisin. Muistikuvia sieltä ja täältä on alkanut palailemaan. Muistan yhtäkkiä tunteita, muistan miltei sen erään kasvot joka teki elämästäni helvettiä, muistan ajatuksia ja ylipäätään tunnen mitä tunsin silloin. Olen tuntenut tähän asti sen kaiken jokseenkin kliinisesti ja katsonut sitä kaikkea kuin ulkopuolelta. Se kliinisyys on edelleenkin paikalla. Mutta jotenkin pystyn hahmottamaan selkeämmin että se olin minä. Terapiassa kun tunnun puhuvan elämästäni aina melko samanlaiseen sävyyn kuin puhuisin ristipistotöistä. Analysoin ja pohdin, kuin etsivä johtolankoja, ja yritän auttaa itseäni kuin ambulanssikuski; tehokkaasti ja ilman tunteita jotka voisivat sumentaa harkintakykyä. Olemalla asiallinen silloinkin kun normaali ihminen itkisi tai huutaisi. Edellissessio meni samaan tapaan kuin aikaisemmatkin. Mutta nyt alla hohkasi pieni suru ja myöskin viha, pieni tunne siitä että itku yrittää löytää tietäni luokseni, muttei ihan pääse. Tunsin jotain. Tunsin että puhuin itsestäni silloin, enkä vain jostain samannimisestä tytöstä, josta minulla vain on päässäni jostain syystä näin paljon tietoa.



Silloin. Silloin ei voinut lohduttaa. Lohduttaminen olisi voinut provosoida entisestään ja johtaa kamaliin asioihin. Jos halusi aidosti auttaa, oli pysyttävä rauhallisena, oli pystyttävä odottamaan, ei saanut antaa tunteiden tulla sotkemaan, ettei pahentanut tilannetta entisestään. Ei saanut itkeä, ei saanut näyttää tunteitaan. Sillä valitettavasti asuin suurimman osan lapsuudestani sosiopaatin kanssa, joka oli äitini miesystävä, kihlattu. Muutimme sen miehen luo kun olin menemässä kolmannelle luokalle. Se suhde päättyi kun olin n. 13-vuotias, sen miehen toimesta. (Samoihin aikoihin sairastuin myöskin anoreksiaan). Moni sanoo sanan "sosiopaatti" huolettomasti vain että huiskis, mutta tämä mies oli sitä oikeasti. Ei narsisti. Hän teeskenteli tunteita, ohjaili meitä kuin marionetteja mielensä mukaan ja käytti toisen heikkouksia hyödyksi. Ja ei valitettavasti tuntenut näistä asioista katumusta tai empatiaa. Hän ei varsinkaan halunnut nähdä itseään toisten silmin, ei nähdä itsessään minkäänlaisia vikoja, se oli hänelle kuin myrkkyä ja sai hänet raivon valtaan. Mutta äiti näki vain rakkautta. Uskoi kaikki valheet. Äitiparka. Koska siksi häntä oli helpointa ohjailla. Valitettavasti me muut sitten vain jouduimme pitämään huolta vielä hänestäkin.

Ja niissä puitteissa minä kasvoin. Dissosiaatiohäiriö oli puhjennut jo aikaisemmin n. 4-vuotiaana trauman seurauksena (äidin hyvin karu pahoinpitely, jonka minä näin), ja asiaa edistivät mukavasti myöskin sekä vanhalla että nyt myös uudella paikkakunnalla tapahtuva koulukiusaus. Koulu oli helvettiä, koti oli helvettiä. Isän uusi vaimo vihasi minua, joten myös isän luona oli helvettiä. Ja kukaan ei tehnyt mitään, yhtikäs mitään. Paitsi yksi, minulle hyvin läheinen ihminen, joka ainoana yritti auttaa, puhua äidilleni järkeä, mutta joka sairastui kuitenkin syöpään ja kuoli melko pian sen jälkeen. Pitkäaikainen jatkuva traumatisaatio, sanoo terapeutti.


Minä siis opin, opin pitämään huolta itsestäni. Opin olemaan näyttämättä heikkouksiani, ettei niitä kohti voida hyökätä. Opin olemaan kärsivällinen silloinkin kun kaikki päässä huutaa että: mene jo apuun! Opin tietämään milloin on oikea hetki. Opin, että kaikkeen hyvään ja mukavaan on mahdollisesti haudattu jotain epämääräistä ja uhkaavaa, ja opin varomaan äkillisiä hyviä hetkiä, täynnä vaanivaa uhkaa. Opin luottamaan ankeuteen ja masentuneisuuden ilmapiiriin, koska se edusti jotain tasaisempaa ja oli turvallisempaa, loogisempaa ymmärtää. Opin tämän kaiken niin hyvin että en ole pystynyt unohtamaan oppimaani. Vaikka olen luullut niin, koska olen pystynyt kylläkin puhumaan tästä kaikesta ja ymmärtämään myöskin jollain tasolla että se vaikuttaa käytökseeni edelleenkin. Mutta koska olen pystynyt niistäkin asioista puhumaan, niin olen ajatellut että se asia on siis läpikäyty ja selvillä. Seuraava asia, kiitos.

Vaan kun ei ole. En minä ole unohtanut. Eivätkä varsinkaan osani. Osani elävät sitä helvettiä edelleenkin. Ja niin elän minäkin, niiden mukana. En osaa siis lohduttaa, koska kai osa minussa edelleenkin pelkää (että pahoja asioita alkaa jälleen tapahtua), ja joudun tietoisesti opettelemaan lohduttamista hyvin pienin epävarmoin askelin. Kerran sen jälkeen olin yrittänyt lohduttaa miestäni, niin tunsin kuin olisin joutunut menneisyyden ja nykyisyyden aikapoimuun ja keittiössä sävähdin kun luulin että tuo menneiden vuosien mörkö oli syöksymässä päälleni jälleen huutamaan ja haukkumaan ja menin jopa puolustusasentoon, nostaen sitten pääni hämmentyneenä, tajutessani että ei täällä mitään ole. Ei mulle tällaista ole aiemmin tapahtunut, ei ainakaan muistaakseni. Jotain siis tapahtuu, täällä päässäni. Terapiassa tuntui ettei mun tarvinnut kuin poimia niitä asioita yksi kerrallaan, naps naps. Kuinka edelleenkin autan salaa, huomaamattomasti, toisinaan niin huomaamattomasti ettei kyseinen ihminen välttämättä sitä edes huomaa. Ulospäin tästä kaikesta saa varmaankin kylmän ja välinpitämättömän vaikutelman. Koska edelleenkään en uskalla auttaa avoimesti ja näyttää tunteitani, mieleni on kuin sidottu menneisyyteen edelleenkin. Mahdollisista kiitoksista ja kehuista jähmetyn paikalleni. Kuin valmiina siihen että kohta kuuluu taas rymistelyä ja huutoa. Paitsi kirjallisessa muodossa. Se on ainoa kanavani jota kautta pystyn auttamaan ja olemaan tukena, koska kaiken hyvän lisäksi mulla on myöskin puhelinfobia. :/ Mutta jos näen läheiselläni hädän katseessaan, niin en löydä niitä sanoja, jähmetyn ja mieli menee vain solmuun, halaan kömpelösti ja väärään aikaan, tilanne muuttuu lähinnä vaivautuneeksi. On vaikeaa edes kertoa miten pahalta se tuntuu.



Ja edelleenkin pelkään onnea, turvallisuutta ja hyviä asioita. Olen päässyt paljon eteenpäin, mutta edelleenkin alitajuisesti niitä pelkään, tai enemmänkin; osani pelkäävät. Minä olen pystynyt jo hyväksymään sen ajatuksen että saan olla onnellinen, osani eivät. Niillä on myöskin taipumus yrittää romuttaa sitä onnea, koska kokevat sen edelleenkin uhkaavana ja haluaisivat palata takaisin siihen tuskaan ja epätoivoon koska se on turvallisempaa. Tämä on ollut tuskallinen läksy oppia, monellakin tapaa. Koska se on minun elämäni jota ne yrittävät romuttaa. Toisinaan osani pelkäävät ja epäilevät niin paljon kaikkea, että minäkin menen mukaan siihen imuun. Tutkien jokaista elettä, hymyä ja sanaa; tutkivat niitä kuin sokeat pistekirjoitusta, yrittäen löytää sieltä jonkin virheen, jonkin asian jota on syytä epäillä ja sitten kun se jokin löytyy (ja jota ei useimmiten oikeasti ole olemassakaan) niin sitten nostaa piikit pystyyn puolustusasentoon ja viestittää että: nyt on hätä päällänsä, varautukaa! Ja samalla minäkin menen lukkoon. Muutun äreäksi tai etäiseksi, tunteet vain valuvat jonnekin mustaan aukkoon. Turhaudun ja ahdistun kun en välttämättä edes tiedä mitä tapahtuu. Ja vihaan itseäni ja sitä että olen tällainen.



Niin. Joskus tunteet vain katoavat jonnekin tyhjiöön. Toisinaan vain jokin laukaisee sen automaattisen puolustautumisreaktion ja kliinisyys pyyhältää paikalle. Kuten usein myös terapiassa. Toisinaan se ettei tunne tuntuu pahemmalta kuin ahdistus ja masennus. Tunteettomuus on viholliseni ja suojamuurini. Valitettavasti sinne menevät vain hyvätkin tunteet, kuten onni ja mielihyvä. Jäljelle jää silloin vain asioiden suorittaminen. Jonka olen vuosien aikana rinnastanut "hyvin menemiseksi". Mitä enemmän saa aikaan asioita, sen paremmin voi. Voi kuinka väärässä olen ollutkaan. Voi voi.




Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Vieläkin vaikeampaa on julkaista se. En tiedä vielä edes että pystynkö siihen. Mutta jos julkaisen tämän, julkaisen sen siksi koska en halua enää pelätä ja hävetä. Joku voisi sanoa että olen siinä tapauksessa sitten melkoisen typerä jos tällaisia julkaisen, näin yksityisiä asioita. Niin. Mutta tämä blogi on osa terapiaani. Että pääsen irti siitä häpeästä ja pelosta, vihdoinkin. Kertoa tämä kaikki koko maailmalle. Tämä on minun tapani, vaikka se ei olekaan se helpoin ja vaarattomin tapa. Mutta itselleni vaarallisempaa on pitää se kaikki sisälläni. Jatkaa sitä pelkäämistä ja häpeämistä. Ja silti voin edelleenkin päättää minkä verran kerron, jättää kertomatta sen mitä en halua.

Ja osittain haluan sanoa tämän kaiken myös ääneen koska: dissosiaatiohäiriöni ja se millaista lapsuuteni oli ei ole minun vikani. Minä en valinnut kumpaakaan. Olen saanut tämän blogin myötä paljon kommentteja ja kokemuksia myös muilta, joilla dissosiaatiohäiriö on, jotka ovat koskettaneet syvästi. (Kiitos jokaisesta kommentista!) Toivon että tietoisuus dissosiaatiohäiriöstä jatkaa lisääntymistä. Niin ettei käy niinkuin minulle ja niin monelle muulle, että sitä ei tunnisteta tai että se diagnosoidaan väärin. Toivon, että tätä häiriötä ei tarvitsisi kenenkään hävetä vain siksi koska se ei ole tarpeeksi tunnettu ja koska se voidaan ymmärtää toisinaan väärin sen takia. Se on yksi syy miksi kirjoitan. Kertoa oman tarinani. Pienen huutoni tässä suuressa maailmassa.

Mutta ensisijaisesti kirjoitan tätä blogia itselleni, olen aina kirjoittanut ja tulen aina kirjoittamaan, se asia ei ole muuttunut matkan varrella miksikään. Ja myös teille, rakkaat osani. Toivottavasti olette olleet kuulolla. Kiitos sinulle joka tämän kaiken jaksoit lukea ❤ En pidä sitä itsestäänselvyytenä, tämä teksti venähti, jälleen kerran, anteeksi siitä. Lupaan jatkaa lyhyempien tekstien kirjoittamisen harjoittelemista...  Mutta tässä kaikki tällä kertaa. Ja kuten aina, kommentit ovat erittäin tervetulleita, kiitos! :)

perjantai 1. marraskuuta 2013

Awkward

Nyt ei ole aihetta eikä runkoa. Katsellaan mitä tähän ilmestyy. Koska olen ehkä alkanut ottamaan näiden kirjoittamisien suhteen liikaa painetta, se saattaa jopa näkyä teksteissäkin. Joten yritän palata takaisin alkujuurille; kirjoitella vaan menemään ja olla miettimättä että tuleeko tekstistä minkälainen. Tulee mitä tulee, sen näkee sitten. :)

Terapiassa oli viimeksi aiheena sosiaalisuus. Otin itse aiheen esille. Koska siinä riittää ongelmaa. Ei niinkään ihmisten seurassa olemisessa vaan kanssakäymisessä. Asioissa jotka monella menevät melkeinpä automaatilla, kun taas minä saan tehtyä siitä tarpeettoman vaikeaa. Olen liian tietoinen kaikesta. Lisäksi tuntuu kuin paikalle pamahtaisi toisinaan jokin ihmeen tarkkailija joka zoomaa näkymää ja tarjoaa mielikuvaa siitä miltä tilanne näyttää ulospäin. Höpöttelee korvaan epäolennaisuuksia ja hermostuttaa. Toisinaan sen seurauksena alkaa seuraavanlainen tapahtumaketju. Katson ihmistä silmiin ja se alkaa yhtäkkiä tuntua vaikealta. Tuntuu että tuijotan. Sitten alan miettimään sitä että näytänköhän siltä että tuijotan? Hermostun ja päähän pälkähtää ajatus nieleskelemisestä. Ja kaboom, yhtäkkiä tuntuu etten enää osaa sitäkään jaloa taitoa. Alan nieleskelemään pakonomaisesti ja yritän miettiä että miten kielen kuuluukaan lojua suussa. Samaan aikaan yritän kuunnella tuota ihmistä, mutta paljon on saattanut jo mennä ohi. Nyökkäilen varmuuden vuoksi, yritän olla miettimättä tuijottamista ja mietin kieltäni joka tuntuu retkottavan suussa luonnottomasti ja nieleskelen. Siirrän katseeni poispäin. Ja sisäinen tarkkailijani alkaa raportoida siitä kuinka epäilyttävästi käyttäydyn. "Ensin tuijotat, sitten alat nieleskelemään ja sitten käännät vielä katseesi pois. Mainiota, käyttäydyt kuin olisit nälkäkuoleman partaalla tai seksiaddikti joka melkein kuolaa toisen päälle."

Tässä seuraavassa pätkässä on jotain niin samankaltaista että alkaa väkisinkin naurattamaan. Se antaa myöskin toivoa siitä että ehkä muillakin tapahtuu vastaavaa. Hengittämiseen pystyn myöskin samaistumaan. Sekin menee toisinaan sekaisin. Ja siinä sitä sitten pälyillään, nieleskellään ja huohotellaan....marvelous.


Ne jotka tuntevat mut hyvin ovat jo (ehkä?) tottuneetkin siihen että en aina katso kohti kun puhun. Terapiassakin tuijotan aina jotain yhtä kiintopistettä ettei keskittyminen herpaannu sen takia. Ei se aina ole tällaista, mutta toisinaan se vaan on. Toinen ongelma on nauraminen. Koska jos on saanut paineistettua itsensä tämänkaltaiseen tilaan, niin ymmärrettävästi sitä on ahdistunut ja hermostunut. Jos toinen kertoo vitsin tai hauskan tarinan, ihan sellaisen joka on oikeasti hauska, niin ei välttämättä pysty nauramaan. Nauraminen on luonteva asia, sitä ei kovinkaan hyvin pysty pakottamaan. En osaa tekonauraa, joten yleensä vain hymyilen ja yritän kaikinvoimin viestittää hymylläni että se oli hauskaa. Tosin en tiedä että näyttääkö lopputulos enemmänkin tältä:


Siitä huolimatta yritän hymyillä ja yrittää edes naurahtaa hieman. Toisinaan se ei kuulosta vaan kovinkaan luontevalta ja taas sitä kääntää sitten vaivautuneena päänsä. Ja sisäinen tarkkailija raportoi jälleen: "Nyt se luulee että se vitsi oli huono ja että yritit vain nauraa kohteliaisuudesta. Mahtava veto muuten vielä kääntää katse poispäin siihen päälle".

En mä tiedä mikä siinä on. Ihan kuin aivoni yrittäisivät kiusata mua tahallaan ja se vie pois luontevuutta. En osaa edes lohduttaa luontevasti. Yritän kertoa omista kokemuksistani ja sitä kautta yrittää viestittää että ymmärrän ja että olen tässä ja tukena, mutta toisinaan se saattaa alkaa kuulostamaan enemmänkin "Minä-minä-minä"-monologilta. Olen lohduttanut äitiä pienenä ja olen siihen tottunut, mutta yleensä se tilanne on ollut sitä "Helvetti kaatuu päälle"-tasoa ja äiti on taantunut kuin pikkulapseksi. Niissä tilanteissa pystyn toimimaan paremmin. Mutta jos toinen kaipaisi vain tietoa että on tukena ja rohkaisua siitä että kaikki muuttuu paremmaksi niin minä menen solmuun. En osaa lohduttaa tosin itseänikään. En muista että mua olisi pienenäkään kovinkaan paljoa lohdutettu. Olen paljon parempi siinä kirjallisessa muodossa. Silloin pystyn ajattelemaan ja keskittymään ja puettua ajatukseni sanoiksi. Ne sanat ja ajatukset ovat siellä päässä, mutta niiden sieltä tuominen puhuen on se vaikea osuus. Kirjoittamalla se on vain niin paljon helpompaa. Mutta en pysty edes kertomaan että miten pahalta se tuntuu kun läheisellä on paha olla ja minä en pysty lohduttamaan. Toisinaan saatan jopa pahentaa asiaa entisestään. :'(


Terapiassa aloin miettimään että saakohan musta toisinaan ihan väärän kuvan. Tunnunko minä kaiken tämän takia toisinaan kylmältä ja välinpitämättömältä ihmiseltä? Ja kun tähän päälle miettii tätä mun helvetin kehnoa muistiani, niin se saattaa vielä entisestään ruokkia sitä välinpitämättömyyden vaikutelmaa. Koska muistamattomuus tulkitaan usein piittaamattomuudeksi. Asia ei ollut mulle niin tärkeä joten en muista, näin sitten oletetaan. Vaikka en voikaan sille mitään. Tämä sairaus ja kaikki lääkkeet ja ECT-hoidot tekevät siitä huonon. Ei se ole valinta. Haluaisin muistaa, mutta useimpia asioita en vain muista. Tough luck.


Mutta palataanpas tähän epävarmuuteen. Jos mulla menee noin paljon energiaa vain siihen että pystyn ylipäätään olemaan jokseenkin normaalisti, niin ei ehkä ihme jos joskus asioita menee vain ohi myös tuonkin takia? Mulla on myös toisinaan vaikeuksia keskittyä puheeseen ylipäätään. Jos joku puhuu kauan, niin keskittyminen saattaa lähteä herpaantumaan. Ei sen takia että asia ei kiinnostaisi, vaan koska on vaikea vain keskittyä ja muistaa kaiken mitä toinen on sanonut. Tämä saattaa olla yksi syy miksi vuosikausia ajattelin että olen keskimääräistä tyhmempi. Jos keskittyminen herpaantuu, niin se koko jutun pointti voikin mennä ohi. Ja sitten tulee olo että olen idiootti kun toinen katsoo kiinnostuneena ja odottaa mielipidettä ja minä en osaa tarjota muuta kuin "enmätiiä, kai" ja muita ympäripyöreitä lauseita.


Vielä vielä yksi asia sosiaalisuudesta ennenkuin lopetan. Aloin myöskin pohtimaan, että annanko minä ihmisille ns. "titteleitä" ja jotenkin määrittelen sen kuinka mun olisi käyttäydyttävä niiden mukaan? Kun pikkusiskot olivat viimeksi kylässä ja olimme baarissa niin aloin pohtimaan ääneen että olenko liikaa "isosisko" ja liian vähän vain minä itseni? Siskoni kannustivat mua kovasti olemaan vain oma itseni. Ja kappas, kaikki olikin paljon helpompaa samantien. Olin melkein tajuamattani aina asettunut itseni jonkinlaiseen "isosisko"-moodiin ja se oli alkanut lopulta jo hiertää välejä siskojen kanssa. Yhtäkkiä kun unohdin sen, niin oleminen oli heti luontevampaa. Teenkö niin siis muidenkin kohdalla? Kun mies puhuu, niin menenkö toisinaan "hyvä vaimo"-moodiin? Ja menenkö siinä metsään? Katoaako se luontevuus sinne? Kun yritän olla hyvä vaimo, mutta unohdan sitten olla oma itseni? Yritänkö vimmatusti siksi yrittää olla hyvä vaimo/isosisko/ystävä/sukulainen että en saa itsekin sitä viittaa ympärilleni jonka vanhempani ovat sähläilyillään hankkineet? Nimittäin, huono vanhempi. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta kun se on totuus. Molemmat ovat laittaneet aina melkolailla itsensä ja oman elämänsä mun edelle. Ei hyvä vanhempi näin toimi. Onko siitä siis syntynyt pakkomielle että minä en saa epäonnistua? Pakkomielle siitä että en saa olla huono vaimo, huono isosisko tai ystävä? Ja kadottanut samalla itseni siinä yrittäessäni? Enkö voisi olla noita asioita ja samalla olla oma itseni? Vai enkö vieläkään usko että se riittää? Koska olen näin hullu, epätäydellinen ja tunnevammainen, en minä voi riittää tällaisena, joten on oltava hyvitykseksi jotain enemmän että nuo puutteet voidaan antaa anteeksi?


Tuo terapiakäynti sai miettimään aikalailla sosiaalisuutta. Ja vihdoinkin käänsin katseeni itseeni, ilman sitä ilkeää itsekritiikkiä joka enemmänkin peittää asioita näkyvistä kuin paljastaa niitä. Ehkä kaikki tämä juontaa juurensa siitä että en siis ole vieläkään vakuuttunut siitä että olen hyvä ihan tällaisena. Ehkä edelleenkin pelkään sitä että jos olen liian omituinen niin mut ristiinaulitaan samantien. Epäluotettava. Hullu. Outo. Mutta kyllä musta silti tuntuu että edistystäkin on silti tapahtunut. Osaan mä nykyään kuitenkin paremmin kertoa oloistani ja olla sellainen kuin milloinkin olen, ilman että yritän niitä oloja hampaat irvessä peittää ja teeskennellä kuinka hyvin voinkaan. Ainakin luulisin niin.

Mieheni sanoo toisinaan että "Älä yritä, se ei sovi sulle". Mutta mä olen vain ajatellut että pakkohan mun on yrittää, että jos mä en yritä niin eihän tässä sitten ole sitten mitään järkeä. Nyt ehkä vihdoinkin alan ymmärtämään, ihan oikeasti. Ei se sovi mulle. Se yrittäminen. Koska silloin kaikki muuttuu vain vieläkin mutkikkaammaksi ja hankalammaksi. On pakko lopettaa se ainainen yrittäminen. Silläkin uhalla että mokaa ja asiat menee perseelleen sitten sen seurauksena. Mutta silloin se olisin ainakin aito, minä, epätäydellinen, enkä mikään hyvää tarkoittava kuori. Ei ihminen voi olla luonteva ja aito yrittämällä. Vaan olemalla vaan. Ehkä siellä se salaisuus piilee. Jos joku ei siitä pidä, niin ehkä silloin on parempi miettiä että onko kyseinen ihminen edes vaivan arvoinen. Jos miellyttävämpää oli se mun teeskentely ja yrittäminen ja se kuinka pidän hulluuteni pinnan alla ja että olen hiljaa ja kuuntelen.


Mutta, en nyt siis aio ruveta ihan liian aidoksi. Toisinaan näissä kriiseissä saattaa tulla vedettyä övereriksi sitten. Tietenkin jokaisella on jonkinlainen kuori kun asioidaan ja ollaan julkisilla paikoilla ja kanssakäymisessä. 

 "On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin' esiintyvät; kukin tulee, menee; jokaisell' eläissään on monta osaa".
-William Shakespeare-

 Mutta jos se sama kuori säilyy paikalla kaikenaikaa niin sitten kyseessä on ongelma. Mieheni seurassa pystyn kuitenkin jo suurimman osan ajasta olemaan ihan oma hullu sekopäinen itseni. Hän on tuossa jo kuudetta vuotta eikä ole paennut mihinkään. Ja haluaa että olen ihan oma itseni, kaikesta huolimatta.

Ehkä se riittää?
Ehkä minä riitän jo?
Ehkä?

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kun taivas putoaa niskaan

Moi taas. Elän romahduksenjälkeisissä tunnelmissa ja ajattelin hyödyntää tilaisuutta ja kirjoittaa. Tänään pääsin kauppaan asti. Tämä siis merkitsee sitä että pääsin sitä ennen myöskin suihkuun asti ja sain taottua itsestäni taas ihmistä muistuttavan olennon. Tämänkertainen romahdus oli suhteellisen "lievä" ja tällä kertaa pystyn osittain jopa ymmärtämään että miksi romahdin. Mutta romahdus on jännä asia. Hirveä ja perkeleellinen olotila toki, mutta se tuntuu menevän mulla aina samalla kaavalla. Kesto vaihtelee mutta siinä tuntuu olevan aina kolme vaihetta:

Vaihe 1: Romahdus alkaa. Toimintakyky laskee miinuksen puolelle. Ahdistus muuttuu jatkuvaksi ja pienenpienetkin asiat ovat kuin jääpiikkiä taottaisiin rintakehään jatkumona. Ei saa, ei pysty, eikä voi ajatella. Sitä yrittää lopettaa ajattelemisen. Ei voi ajatella menevänsä ulos, suihkuun, puhuvansa kenellekään tai nousevansa sängystä/sohvalta jonne on jossain vaiheessa vajonnut. On paettava päätään. Siellä ei asu enää hyviä ajatuksia, pahat ajatukset ovat tehneet invaasion ja levittäytyneet kaikkialle. Kroppa liittoutuu pään kanssa ja tärisyttää käsiä, saa silmäterät laajenemaan niin että kaikki näyttää siltä kuin katsoisi kaikkea muovin läpi. Tulee olo kuin olisi oikeasti kipeä. Tai krapulassa. Tai molempia. Mahdollisesti myöskin tullut hulluksi koska kaikki näyttää hassulta ja värit vääriltä. Sitä kiinnittää huomion yhteen asiaan, yhteen pisteeseen jota tuijotetaan. Ja tämä jokin on TV.



Vaihe 2: Antautuminen. Lopulta se pieni itsepintainen ääni joka piipittää korvassa: "Sinä et voi romahtaa, sinulla on vastuuta, velvollisuuksia, sinä itsekäs paskiainen!" vaimenee koska enää ei pysty ajattelemaan että kykenisi edes tekemään mitään. Kuin olisi unohtanut kuinka ollaan ihminen. Kaikki hidastuu. Liikkeetkin hidastuvat. Jossain vaiheessa ymmärtää että on lopettanut puhumisen. Ja lähes kokonaan tupakoimisen, koska se saa yhtäkkiä aikaan vain etovan olon (vaikka olen polttanut jo vuosia). Sitä makaa vain sohvalla "romahduskatseltavan" varassa. Se on ainut asia, kuin ankkuri, joka pitää paikalla. Ettei katoa kokonaan. Joten sitä katoaa sarjoihin, elokuviin. Aiemmin draamoihin, nykyään sarjoihin. Minä en ole enää minä, vaan Black Swanin Nina, joka haluaa vain olla täydellinen. Vuosi Nuoruudestani Lisa, joka pyörittelee kaikkia sormensa ympärillä. Thirteen:in Tracy, jonka elämä romahtaa hiljakseen. Noitapiirin Nancy, joka sekoaa vallasta. Ja kun elokuva on ohi, olen edelleen se ihminen. Menen tupakalle ja olenkin Lisa. Virnistelen ilkikurisesti ja pistän jalat pöydälle ja ajattelen että eivät ne minulle voi mitään. Uusi virnistys ja uudet henkoset tupakasta. Kehonkieli muuttuu, ilmeet muuttuvat ja minä katoan. Ja tämä ei ole hyvä asia. Siksi en enää katso draamoja, vaan sarjoja. Tiesin jo ennen dissosiaatiohäiriö-diagnoosiakin että voin eläytyä elokuviin toisinaan itseasiassa niin paljon että elokuvan henkilöstä jää muhun tavallaan kuin heijastus. Illuusio joka jatkuu hetkisen vielä senkin jälkeen. Enimmäkseen romahduksien aikana. Dissosiaatio tarttuukin elokuvaan ja roolihahmoon ympäristön sijaan. (Tätä ilmiötä saattaa edesauttaa myöskin vilkas mielikuvitukseni joka ei jäänyt vain lapsuuteen.)

Noitapiiri

Mutta tämä on vaarallista leikittelyä. Aikaisemmin tuijottelin seinää. Toisinaan tunsin katoavani paikalta kokonaan ja häviävän täysin mielikuvitusmaailmoihini tuntikausiksi kerrallaan. Tietämättä miten päästä takaisin. Välittämättä edes. Jääden osastolle jumittamaan. Ei sitä enää, ei koskaan. Tämän takia en uskalla enää tuijottaa seinää pitkiä aikoja. (ja tämän takia rentoutumisharjoitukset tehdään terapiassa niin että silmäni ovat kiinni eivätkä auki.) Siksi sarjat. Ylistetty olkoon Netflix! Sarjojen tarjoama jatkumo antavat myöskin turvaa romahduksien aikana. Ilman että tarvitsee pelätä että dissosiaatiohäiriö hyökkää puskista ja alan tekemään jotain hyvin typerää, takertuneena toiseen hahmoon ja toimien sen mukaan. Koska romahduksen aikana pää etsii maanisesti kanavaa jota kautta paeta sitä karmivaa kauhuntunnetta joka pilkahtelee pintaan aina sarjan loputtua, elokuvan loputtua. Toisen tuskaa on helpompaa kestää kuin omaansa. Ei katsella, vaan kestää. Tarkoitan tätä siis ihan kirjaimellisesti. Olla hetken joku muu. Tai tuntea monen tuskan yhtä aikaa, vieläkin parempaa. Siksi Unelmien Sielunmessu on edelleenkin se leffa jonka aikana ja jälkeen dissosioin eniten. On ollut vaikeaa luopua siitä romahduksien aikana. Mutta tähän perhanan paranemiseen kuuluu myöskin se että en enää katoile paikalta. Ja että pysyn ihan vain minuna. Joten sarjojen lisäksi paikalle on tullut myöskin ruoka. Joskus romahduksien aikana en syönyt paljoakaan, saatoin olla niin syvällä dissosiaatiossa etten tuntenut tarvetta. Mutta sarjoja katsellessa olen enemmän "paikalla". Ja se hirviömäinen aukko johon tuntee valuvansa vetää hieman lujempaa. Ruoka toimii siis toisena ankkurina. Syöminen. Jauhaminen. Se olo kun on täysi. Joten ahmin, ahmin ja ahmin. Odotan hetken että pystyn ahmimaan lisää. En oksenna. (Usein haluaisin että voisin ahmia lisää. Bulimian retaleita jotka edelleenkin laahaavat perässä). Mutta myöskään bulimiaan en voi enää takertua. Enkä viiltelyyn. Kahteen henkiseen jeesusteippiin jotka olen jättänyt taakseni. Eivät ne mitään voi korjata. Ainoastaan peittää.

Välihuomautus. Toisinaan tiedän että olen päässyt eteenpäin enemmänkin siitä kuinka toimin silloin kun voin huonoiten. Keinoni ovat nykyään vähemmän itsetuhoisia. Edes romahduksien aikana en salli itseni tehdä mitä tahansa, jättäen vastuun töhöilyistäni muiden harteille. Ottaen riskejä päälläni, välittämättä seuraamuksista, leikkien sairauksillani. (Varsinkin koska olen mieltynyt elokuviin joissa esiintyy paljon itsetuhoisuutta.) Tämä jos mikä on sitä tervettä järkeä. Koska vielä muutamia vuosia sitten tarkoituksella katselin tiettyjä elokuvia romahduksien aikana haluten paeta, muuttua joksikin toiseksi. Mutta mitä jos esim. minä/Lisa olisi päättänyt sinä pienenä hetkenä hypätä siltä parvekkeelta alas? Olisinko ehtinyt reagoida ajoissa? Vai vain hypännyt, tajuamatta edes kunnolla mitä olen tekemässä? Hyvin jäätävä ja hirveä ajatus. :/ Jotain samankaltaista on päässytkin joskus tapahtumaan. En enää halua ottaa sitä riskiä. Sekin kertoo jo jotain.

Vuosi Nuoruudestani

Mutta vielä yksi asia myöskin romahduksista. Romahduksien kesto on lyhentynyt ja tiheys harventunut. Joskus romahdus saattoi kestää jopa puoli vuotta ja siellä sitä sitten tuijoteltiin niitä pöpilän seiniä. Jonka aikana en piitannut mistään, vähiten itsestäni. Nykyään romahduksia tulee harvemmin ja ne kestävät vain muutamia päiviä. Ilman itsetuhoisia elementtejä. Että paranemista on tapahtunut. Paljon. Nyt kun sitä oikein kunnolla ajattelee. Mutta tässä piilee myöskin se omituisuus. Että ne ovat lyhentyneet. Koska tämä merkitsee myöskin sitä että ne eivät ole niinkään masennusjaksoja. Vaikka olo silloin muistuttaakin vakavaa masennustilaa. Ja lisäksi mulla esiintyy myöskin pidempikestoisia masennuskausia (nykyään tosin lievempiä) joiden aikana voin myöskin lisäksi vielä romahtaa. Hämmentävää.

Vaihe 3: Toipuminen alkaa. On saattanut kulua päiviä kun olen vain odottanut. Kestänyt. Jaksanut. Kunnes tulee se ensimmäinen aamu joka ei kuorrutu kauhulla sillä samalla hetkellä kun silmänsä aukaisee. Sitä menee tupakalle. Sanon miehelle vaikkapa "huomenta" oma-aloitteisesti, ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Ilman että jokainen sana pitää repiä musta irti väkisin ja kuunnella korvat höröllä kun ääneni on lähinnä kuiskausta. Sitä alkaa tuntea jotain. Hieman. Kuin olisi nähnyt hirveää painajaista ja olisi heräilemässä varovaisesti. Hieman jähmeänä ja kankeana, katsoen valopalloa taivaalla silmiä siristellen, mutta ei enää peläten sen säkenöivää ilmoitusta: "Nyt on aamu taas!" Ajatus aamusta ei enää tunnu tukehduttavan. Vaikka ei siitä ajatuksesta nyt silti onnesta sykkyrällä ole vieläkään. Päivä vaanii edelleen edessä ja odottaa olohuoneessa sen tupakan jälkeen. Se pelottaa. Mutta ei kauhistuta kuoliaaksi. Ja siitä se lähtee pikkuhiljaa. Painotan sanaa pikkuhiljaa. Ei romahdus vain lähde pois paikalta samantien ja huikkaa että "morjens" vaan lähtee hiljakseen hiipien. Elämä alkaa voittaa. Seuraavana aamuna sitä osaa jo ajatella menevänsä suihkuun. Kaikki tuntuu edelleenkin vaikealta, työläältä ja pelottaa. Mutta ei mahdottomalta. Suihkun jälkeen tekisi mieli kirkua että "MINÄ TEIN SEN!!!" ja antaa konfettisateen vain sataa päälle. Mutta tietenkään ei ole mitään konfettisadetta. (Sellainen saisi kyllä olla...) Koska suihkuun meneminen on ensimmäinen asia joka mieleen tulee aina romahduksen jälkeen. Ja pikkuhiljaa... sitä alkaa jälleen tekemään asioita. Viikon päästä ei enää muista koko romahdusta.

Thirteen

Ja sehän siinä pirullista onkin. Nyt pystyn tämän tekstin kirjoittamaan koska siitä on vielä niin vähän aikaa. Tänään pääsin vasta kauppaan. Treenit ja muut siintävät vielä tulevaisuudessa. Tämän päivän olen lähinnä kirjoittanut. (Tai siis eilisen päivän, en jaksanut lisätä eilen kuvia ja muuta joten jaksoin julkaista tämän vasta tänään). Mutta jonkin ajan päästä, en enää kunnolla muista millaista on olla romahtaneena. En pysty ymmärtämään sitä, se lipuu pois tietoisuudesta. Kuten en pysty romahtaneena ymmärtämään sitä että miten elämää on mahdollista elää, ylipäätään, enää koskaan. Tai tuntea. Ne ovat vastakohdat, peilin eri puoliskot. Kuin ne eivät voisi elää rinnakkain samassa tilassa vaan kumoavat toisensa. Voi vain toivoa ja uskoa. Toivoa että romahdusta ei enää tulisi kun on parempi jakso ja uskoa siihen että romahdus menee vielä ohi kun se on päällä, koska on se mennyt ennenkin.

En vieläkään kunnolla edes tiedä että mikä hitto koko "romahdus" edes on. Mistä se tulee, mitä sairautta se heijastaa, voiko sitä estää, mitä se oikeasti merkitsee vai merkitseekö mitään. Sillä on vain aina alku, keskivaihe ja loppu. Kun se alkaa niin se on sama kuin sanoisi vedelle että älä valu. Kun se loppuu niin sen vain tuntee. Sitä ei niinkään päätä, vaan tuntee. NAKS, nyt jokin on muuttunut. Nyt on mahdollista yrittää, yrittää nousta täältä helvetistä. Nyt täällä ei enää tarvitse olla, jokin on päästämässä irti. Terapeutti halusi tämän kerran vielä täsmentää ja täsmensin sen tässäkin. Sen todellakin lopettaa tunne, ei päätös. Lisää kysymyksiä: mistä se tunne tulee, onko siinä logiikkaa, onko siinä jokin ulkoinen tekijä, sisäinen tekijä, mikämikä? En tiedä. Mutta se on muuttunut vuosien aikana helpommaksi. Se on tärkeintä mitä voin siitä tietää. En tasaisin väliajoin enää vajoa elämästä ulos, vaan pysyn siinä suurimman osan aikaa. Paras selitys romahdus-teoriaan on yksinkertaisesti se, että en osaa hidastaa ajoissa ja lopulta pääni tekee sen työn itse. Romahdan, ja pääni hidastaa väkisin sitä tahtia. Miksi näin julmasti, en tiedä. Sisäinen naputus olalle että "huilaa", sopisi hyvin ja riittäisi vallan mainiosti. Ehkä sitten en kuule niitä naputuksia. Ehkäpä opin tässäkin vielä paremmaksi? Mutta tähän teoriaan tukeudun. Koska useimmat romahdukset tulevat juurikin "vauhdikkaamman" jakson jälkeen. Hypomaanisiksi kun niitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan.

Mielenkiinnosta kyselisin tähän loppuun että esiintyykö muilla samankaltaisia romahduksia? Olisi mukava kuulla muidenkin kokemuksia, jos sellaisia on. Toisinaan kun tuntuu että olen ainut joka näin omituisesti romahtelee... Mielenkiintoista olisi myöskin kuulla että kuinka monella muulla on poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus? Ja että onko se vaikuttanut jollain tavalla diagnosoituihin sairauksiin ja oirehtimiseen?

Kiitos jokaisesta kommentista! :)
Black Swan

Unelmien Sielunmessu (spoiler alert!)