torstai 7. maaliskuuta 2013

Painavaa asiaa dissosiaatiohäiriöön liittyvästä terapiasta

Huom! Sisältää ajatuksia dissosiaatiohäiriöstä ja siihen liittyvästä terapiasta. Jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, niin lue oman harkintasi mukaan, varsinkin jos olet huomannut että aiheesta kirjoitetut tekstit ovat saattaneet vaikuttaa sinuun negatiivisesti tai haitanneet omaa paranemisprosessiasi!

Viime käynnillä terapiassa kävi ilmi että parin kuukauden päästä on taas kohta vuosi terapiaa takana. Yhteensä siis kaksi vuotta takana ja jäljellä vielä vuosi optiota, joka käytetään. Molemmat; sekä minä että terapeutti olimme asiasta yksimielisiä että ehdottomasti kannattaa vielä jatkaa. Kylläpäs se aika rientääkin!

Siitä käynnistä tulikin sitten eräänlainen läpikäynti että miten terapian suhteen ollaan edistytty. Ja niistä asioista nyt ajattelinkin kirjoitella, kävi nimittäin ilmi että kovastihan sitä ollaan eteenpäin päästy vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Ja täsmennän nyt vielä tähän väliin että käyn siis yksityisellä terapeutilla, josta Kela korvaa suurimman osan. Terapiamuoto on eräänlainen traumaterapiamuoto nimenomaan dissosiaatiohäiriön hoitoon, joka mulla on diagnosoitu sekamuotoisena. Tänään siis juttelen ainoastaan tästä aihepiiristä, että jospa tästä voisi olla apua tai valaa uskoa myöskin teihin muihin jotka tätä blogia luette ja minun laillani myöskin dissosiaatiohäiriötä sairastatte. Toki muutkin saavat lukea jos vain kiinnostusta löytyy! :) Ja jos siis jaksatte. Tästä tulikin hyvin pitkä teksti, mutta valitettavasti en silti voi jättää mitään tästä poiskaan.

Kun aloitin terapian, niin defenssit ja suojamuurit olivat melkoiset. En ollut aiemmin hyötynyt terapiasta, koska mulla on ollut taipumusta selittää musta valkoiseksi jos jokin aihepiiri on tullut liian lähelle, joka on ollut liian arka ja olen sitten vain johdattanut keskustelun toisille raiteille. Tosin en niinkään tietoisesti. Ensimmäinen vuosi terapiassa meni siis lähinnä siihen että nämä defenssit alkoivat hieman laskea ja opin luottamaan terapeuttiini ja hänen mielipiteisiinsä. Se oli eräänlaista tunnustelua ja vaikka myöhemmin olen harmitellut sitä että kuinka siinä meni vuosi tavallaan "hukkaan", niin uskon että se kuitenkin oli kaikesta huolimatta tarpeellinen siirtymä ja pohja tulevalle terapialle. Terapia nimittäin lähti suorastaan kiitämään sen vuoden jälkeen.

Merkittävimpiä asioita ovat mm. epileptistyylisten kohtausteni poisjääminen terapian myötä. Pahimpina aikoina kohtauksien aikana tajunnantasoni laski ja en ollut paljoakaan tietoinen siitä että mitä tapahtuu, kouristelin ja mulle oli syötettävä väkisin kurkusta alas Temestaa. Epilepsiaa mulla ei todistetusti ole. Vasta dissosiaatiohäiriön myötä selvisi että miksi olen vuosikausia noita kohtauksia saanut:
F44.5 Dissosiatiiviset kouristukset
Dissosiatiiviset kouristukset voivat liikkeiltään hyvin läheisesti muistuttaa epileptisiä kohtauksia, mutta kielen pureminen, kaatumisesta johtuvat ruhjeet ja virtsanpidätyskyvyttömyys ovat harvinaisia ja tajunta säilyy tai hämärtyy sulku- tai hurmostilaksi.
Monesti kohtaukset laukaisi jokin asia, jota pääni ei halunnut käsitellä (jonka siis tiedän NYT). Kohtaukset alkoivat jo melkein vuosikymmen sitten. Aluksi en pystynyt vain liikkumaan. Ensimmäinen kohtaus tuli junassa kun olin juuri tullut päätepysäkille, sanoin puhelimessa silloiselle poikaystävälleni että "Nyt kaikki ei ole hyvin", pääsin junasta hädintuskin pois ja jäin vain penkille makaamaan tavarat vieressä ja tajusin etten pääse ylös. Lopulta en enää välittänyt ja vajosin jonkinlaiseen horrokseen. Oli ilta ja pimeää, kuka tahansa olisi voinut mut ryöstää ja siinä minä retkotin aikani (en tiedä kauanko tarkalleen) ja jossain vaiheessa sitten tokenin hämmentyneenä ja pelokkaana, koska en tajunnut että mitä oli tapahtunut. Vuosien myötä kohtaukset alkoivatkin sitten saamaan epileptistyylisiä piirteitä. Sairaalassa mut tutkittiin aikoinaan päästä varpaisiin ja laitettiin takaisin kotiin ja sanottiin että kyseessä on psyykkinen, ei fyysinen ongelma. Tosin ei sanottu että mikä, se olisi voinut säästää aikaa jonkin verran tuon diagnoosin saamisen suhteen. Tuskin tosin olivat vastaavaan aiemmin törmänneet ja pitivät varmaan vain huomionkipeänä ja hulluna, ainakin asenteen perusteella. Ainakin muistan hävenneeni paljon kohtauksiani sen jälkeen.

Mutta viimeisimmästä kohtauksestani taitaa olla kohta jo vuosi? Tämän kohtauksen laukaisivat asiat joita en tässä halua tarkemmin selvittää, mutta pystyin jälkeenpäin kuitenkin itsekin ymmärtämään että mikä kohtauksen laukaisi. Silloin kohtauksen aikana tajunnantasoni ei ensimmäistä kertaa laskenut, olin tietoinen siitä että mitä tapahtuu mutta en silti pystynyt puhumaan tai liikkumaan, vaan tunsin olevani vankina pääni sisällä. Tunsin kuolevani ja hukkuvani samaan aikaan, päässäni vilisi mielikuvia niin nopeassa tahdissa että halusin vain joko kuolla tai menettää tajuntani mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Sen sijaan se on jäänyt viimeisimmäksi kohtaukseksi, toivottavasti viimeiseksi. Mutta vihdoinkin pystyin puhumaan terapiassa siitä että mitä päässäni tapahtuu kohtauksen aikana.


Muita asioita. Olin luullut että olen aina puhunut kaikista asioista avoimesti terapiassa, mutta tosiasiassa olen puhunut niistä oudon kliinisesti; niinkuin ne eivät olisi edes tapahtuneet minulle vaan jollekulle toiselle. Oikeat tunteet kyseisistä asioista olivat piilossa sisälläni ja kohtauksien aikana ne asiat purskahtivat tajuntaani kaikki kerralla joten mieleni ilmeisesti vain teki sitten katoamistempun. Outoa sinänsä että jokin niin järjetön asia tuntuu nyt melko loogiselta. Mutta sama pätee melkein koko dissosiaatiohäiriöön. Se on kenties hullu sairaus, mutta samalla äärimmäisen järkevä kokonaisuus. Mainittakoon nyt vielä myös ns. "poissaolokohtaukseni" jolloin olen valunut eräänlaiseen katatoniseen tilaan ja kadottanut ajantajuni tuijottaen vain seinää. Nämäkin ovat lieventyneet, nykyään toisinaan saatan vain vaipua tällaiseen tilaan lyhyiksi ajoiksi jos kuormitun henkisesti paljon äkillisesti, mutta en silti enää ns. "katoa kokonaan paikalta". Lähinnä kaikki muuttuu sumeaksi ja olen kuin unessa, hyvin väsynyt, niin väsynyt etten jaksa liikkua ja kaikki on kuin hidastettua filmiä ja aika tuntuu venyvän. Mutta lopulta tuo tunne hellittää ja olen jälleen "läsnä". Poissaolokohtauksissani ja kohtauksissani on siis myös paljon samoja piirteitä. En vain ole sitäkään tajunnut kuin vasta nyt.


Yksi merkittävä asia on myös spontaanin itsetuhoisuuteni poisjääminen. Saatoin ottaa lääkkeiden yliannostuksia, vahingoittaa itseni muuten tai yrittää mm. hypätä parvekkeelta oikein tietämättä aina itsekään että miksi, siis tietoisella tasolla. Ja pystymättä ymmärtämään tekemääni oikein myöhemminkään. Terapian myötä olen alkanut tiedostamaan niitä ajatuksia joita päässäni sillä hetkellä liikkuu, ja ymmärtämään myös "osiani", joista myös osa reagoi tiettyihin asioihin itsetuhoisuudella, kuin jonkinlaisena kieroutuneena selviytymismekanismina. Eli tässäkin asiassa, kun jokin liian arka asia on tullut lähelle, niin olen yrittänyt paeta sitä äärimmäisillä keinoilla, minun tapauksessani siis vahingoittamalla itseäni ja siirtämällä näin huomioni jälleen pois vaikeista asioista, tai sitten jokin osani on vakuuttanut minut siitä että minun tulee vahingoittaa itseäni. Näissä tilanteissa tunteeni ovat myös olleet hyvin ristiriitaisia, täynnä syyllisyyttä, häpeää, vihaa, itsevihaa; tunteita joita en ole osannut käsitellä sellaisena vyyhtinä. Ja kokemusta itsetuhoisuudesta onkin jo nuoresta asti. 15-vuotiaana aloin viillellä säännöllisesti, niin että lopulta se muuttui riippuvuudeksi. Tästäkin olen onneksi pystynyt pääsemään eroon, jo ennen terapiaa olin pystynyt jättämään sen pois miltei kokonaan, mutta spontaanit viiltelyt eivät olleet jääneet siis kokonaan pois.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pystyä ymmärtämään että mitkä asiat saattavat laukaista itsetuhoisuuteni ja pystyä myöskin vastustamaan sitä halua satuttaa itseäni ja pystyä pysäyttämään tilanteen niin, että olen pystynyt kohtaamaan ne tunteet joita olen yrittänyt näin toimimalla paeta, hyväksyä ne ja valita olemaan vahingoittamatta itseäni. Helppoa se ei ole ollut, eikä se ole onnistunut kerrasta. Mutta kerran vein lääkkeet vessaan, napsuttelin niitä jo pois liuskoistaan ja sitten vain lopetin. Muistan että ajattelin hyvin selkeästi: "En halua tehdä tätä, eikä minun tarvitse". Avasin vessan oven ja vein lääkkeet takaisin kaappiin. Se oli eräänlainen läpimurto ja siitä se lähti pikkuhiljaa purkautumaan sekä terapiassa että päässäni. Vieläkin kun olen tarpeeksi kiihdyksissä jostain asiasta niin päähäni saattaa alkaa tulvimaan pakottavia ajatuksia itseni satuttamisesta, mutta työnnän ne pois. Kerron itselleni miksi en halua niihin ryhtyä ja mietin mitä siitä seuraisi ja sanon itselleni että pystyn kestämään nämä tunteet. Pysäytän tilanteen. Nykyään osaan suuttuneena huutaa ja suorastaan raivota tai itkeä, mutta en silti vahingoita itseäni vaikka olisin minkälaisen tunnekuohun vallassa.

Toinen käyttäytymismallini on syömishäiriöinen käytös, jota on jatkunut 13-vuotiaasta asti. Joka myöskin vie ns. "huomion muualle", pois pahoista asioista ja rajaa elämän nättiin pakettiin, joka sisältää vain ruoan ja treenin ja bonuksena olen saanut toteuttaa myöskin itsetuhoisuuttani. Enää siinä ei ole itsetuhoisia sävyjä, eikä se sisällä enää niin paljoa itseni rankaisemista mutta tätä käyttäytymismallia on vaikeampaa rikkoa. Kun elämä vyöryy päälle, niin huomio saattaa taas kaventua vain ruokaan ja treeniin ja se alkaa myöskin saamaan pakkomielteisempiä sävyjä. Olen myös hyvin herkkä ulkonäköni suhteen ja suhteeni elämääni ja kroppaani menevät usein käsikädessä. Jos vihaan vartaloani niin elämässäni on myöskin jatkuva synkkä vire. Tyytyväinen siihen en ole koskaan, mutta toisinaan pystyn sen kanssa elämään ja silloin muukin elämä sujuu paremmin.



Tämä on ongelmallista, enkä tähän asiaan ole ratkaisua vieläkään löytänyt. Kuin yrittämällä pyrkiä terveelliseen syömiseen ja maltilliseen treenaamiseen, yrittäen tehdä näin itselleni hyvää enkä pahaa. Mutta usein se lipsuu siltikin pakkomielteisyyteen ja elämä pyörii liikaa näiden asioiden ympärillä edelleenkin ja siitä on tullut tapani "pysyä kasassa". Valitettavasti vain se on valheellista hallintaa, joka myös sortuu herkästi. Toisinaan se ei vaadi kuin muutaman treenin poisjäämisen tai ahmimisen (mulla on myös bulimista taustaa ja taipumusta pakkomielteiseen ahmimiseen). Tiedän että hallintani elämääni ei voi olla ulkoisissa asioissa, mutta vielä en löydä sitä voimaa että se hallinta löytyisi sisältäni. Tai toisinaan löydän, mutta vielä se voima ei kanna kovinkaan pitkälle. Mutta tunnen kuitenkin että edistystä tapahtuu, pikkuhiljaa. Syömishäiriöt ja itsetuhoisuus ja riippuvuudet eivät ole kovinkaan harvinaisia dissosiaatiohäiriössä. Yritämme löytää hallintaa itsestämme ja kun emme sitä löydä niin etsimme sitä muista asioista ja ihmisistä. Harhautamme itseämme, mutta emme silti pääse eteenpäin ja sisällä vallitsee edelleen se sama kaaos, vain hieman hallitumpana.



Mutta sitten muihin positiivisiin muutoksiin. Osaan nykyään itkeä enemmän. Itken mielelläni, se on hyvin vapauttavaa. Olen itkenyt jopa terapiassa, mikä mulle on aika iso asia. Olen alkanut puhumaan asioista oikeasti, kuten myös tuntemuksistani niitä kohtaan. Enkä yrittää vääntää joka asiaan väkisin logiikkaa, vaan olen pystynyt myös hyväksymään epäjohdonmukaisuuden ajattelussani ja toiminnassani. Se on ollut hyvin vaikeaa, koska olen kontrollifriikki monellakin tapaa ja haluan löytää aina kaikesta loogisuutta jota voin seurata. Ristiriitaiset ja epäjohdonmukaiset tunteet ovat olleet juurikin niitä vaikeimpia ymmärtää. Vaikka ne ovatkin terapian kannalta juurikin niitä tärkeimpiä. Koska aina kun alan olemaan epävarma jostain asiasta ja menetän sen itseluottamukseni ja "kilpeni" mikä mulla yleensä on, niin siitä on yleensä pikemminkin seurannut edistyminen jossain asiassa. Kun en ole tilanteen tasalla, kun en osaakaan selittää kaikkea, kun unohdan mitä piti sanoa tai yhtäkkiä alkaa itkettämään tai pelottamaan. Tämän takia siis ehkä se ensimmäinen terapiavuosi ja luottamuksen syntyminen on ollut myöskin tärkeä osa terapiaa. Koska on vaikeaa avautua asioista jotka ovat sinulle juurikin niitä vaikeimpia, ilman että tiedät että mitä tapahtuu kun puhut niistä. Se pelko että menetät hallinnan täysin. Ja se että hyväksyt sen että terapiassa toisinaan on menetettävä se hallinta ja uskallettava vain luottaa terapeuttiin. Se vaatii hyvin paljon se. Mutta se on ollut se mitä kautta olen pystynyt käsittelemään myös hallinnan menettämistä myös muussa elämässänikin, kun olen pystynyt sitä opettelemaan ensin ns. "turvallisissa olosuhteissa".


Olen ymmärtänyt etten tule hulluksi heti tai pääni ei räjähdä tai tapahdu jotain hyvin pahaa ja peruuttamatonta jos niistä puhun. Että ne ovat vaikeita asioita, mutta kestän ne. Ja että jos niitä asioita tulee vastaan arkielämässä, niin kestän ne myös silloinkin ja niitä ei tarvitse enää patoa sisälle, vaan ne voi kertoa terapiassa. Varsinkin jos en ymmärrä jotain asiaa (tai jonkin osan toimintaa), enkä osaa reagoida siihen. En silloin hermostu heti, vaan olen oppinut myös pitkäjänteisyyttä. Toisinaan asiat eivät avaudu hetkessä, toisinaan muutos tulee hiipimällä. Olen oppinut myös että asiat eivät ole mustavalkosia. Että on vain hyviä ja pahoja asioita. Että on olemassa myös niitä harmaan sävyjä. Hyvissä asioissa voi olla mukana myös pahaa ja pahoissa myöskin hyvää. Jälkimmäinen on ollut vaikeampaa. Osat muistoistani ja osat ihmisistä joita olen tuntenut ovat leimautuneet mielessäni vain pahoiksi. Enkä ole kestänyt yhtäkään hyvää ajatusta näihin liittyen, se on aiheuttanut sisälläni järjettömän konfliktin jota en ole osannut käsitellä. Varsinkin kun näitä asioita päällystävät myös paksut vihan kerrokset. Nyt pystyn hyväksymään sen että saa olla myöskin hyviä muistoja pahoista ajoista. Se on ihan ok. Se ei merkitse mitään tai muuta mitään minkään suhteen. Elämää sekin vain on, elettyä elämää. Ja sekin ehkä edesauttaa muistamistani, muistini kun on melkoista reikäleipää ja täysin puuttuvia osioita on paljon. Kun mulla on nyt "lupa" muistaa ja muistella ja tuntea mitä tunnen. 
Oli se sitten loogista tai ei.

















Ja sitten ovat osani. Niistä onkin vaikeampaa kirjoittaa, koska en vielä niitä täysin itsekään aina ymmärrä. Sanotaan nyt niin, että en ollut niistä tietoinen ennen terapian alkamista. Sitten aloin luulemaan että "kuulen ääniä", koska osastolla siitä multa kyseltiin niin paljon. Mutta sekin tuntui jotenkin väärältä termiltä. Lopulta terapian kautta aloin tunnistamaan osiani itsessäni ja milloin mikäkin osa on "läsnä" ja aloin oppia (ainakin toisinaan) myöskin kommunikoimaan niiden kanssa. Terapian aikana se on helpompaa. Toisinaan terapiassa jokin osani on myös noussut esiin puhumaan. Toisinaan se on ollut hyvin järkyttävää. Kuulla 11-vuotiaan minäni puhuvan elämästä ylipäätään niin turtuneena, niin loppuunpalaneena, näkemättä missään mitään toivoa. Olemme lisänneet löytämiäni osiani fläppitaululle ja olen alkanut nimeämään niitä, koska näin niistä puhuminen on hieman helpompaa. Dissosiaatiohäiriössähän persoonallisuus pirstoutuu lapsuuden traumatisaation seurauksena ja "minä" saattaa jakautua useaan eri osaan. Dissosiaatio on ihmisen perusitsesuojelumekanismi. Häiriöksi se muuttuu kun se yrittää suojella sinua kaikelta eikä lopeta vaikka tarvetta suojeluun ei enää olisikaan. Mutta olen ymmärtänyt että kaikilla osillani on ollut aikoinaan "tehtävänsä". Ne ovat syntyneet tarpeesta. Ilman niitä en kenties edes olisi tässä tai ainakaan olisi näinkään järjissäni. Mutta edelleenkin ne aktivoituvat vaikka tarvetta siihen ei enää olisikaan, toisinaan ne yrittävät pyrkiä hallintaan (tämä liittyy paljon myöskin itsetuhoisuuteeni mistä aiemmin puhuin) ja voivat sekoittaa elämää melkoisesti. Ne ovat tavallaan erilaisia versioita itsestäni, osa niistä on lapsiosia. Yksi osa on ottanut vaikutteita äidistäni ja käyttäytyy samalla tavoin. Toisinaan ne vaikuttavat olooni alitajuntaisesti, toisinaan tiedostan ne. Ne eivät ole niinkään ääniä, ja vaikka kuulen niiden puheen niin tunnen enemmänkin niiden paikallaolon. Niillä on oma persoonansa ja tapansa käyttäytyä, joka saattaa poiketa omasta persoonallisuudesta tai yleisestä käyttäytymisestäni. Yhdellä osalla on korostetun hyvä itsetunto ja tuo osa on suorastaan ylimielinen, ehkäpä juurikin heijastuksena siitä että mulla itselläni on hyvin heikko itsetunto. Yksi osa haluaa tuhota kaiken, koska niin ei voi koskaan pettyä. Yksi osa haluaa olla täydellinen kaikessa ja suorittaa kaiken täydellisesti, vähempi ei riitä. Yksi osa on äitini korostettu ehdoton auktoriteetti. On lapsiosia jotka ovat pelokkaita, yksi on niin pieni ettei osaa ymmärtää asioita kuin lapsen näkökulmasta.  Omalla kohdallani olen ymmärtänyt että tarkoituksena ei ole niinkään "sulattaa" näitä osia yhtenäisiksi niin että persoonallisuuteni on silloin jälleen eheä. Tätä sanotaan integraatioksi. Enemmänkin kyse on siitä, että pystyn luottamaan itseeni ja voimavaroihini niin että nuo osat jäävät lopulta tarpeettomiksi ja tippuvat yksi kerrallaan pois tarpeettomina. Tai ehkä sekin on tavallaan integraatiota, riippuen siitä että miten sen asian haluaa ajatella. Niinä hetkinä kun itseluottamukseni on vahva ja luottamukseni itseeni on vahva niin osat hiljenevät. Mutta kun olen epävarma ja väsynyt niin ne alkavat aktivoitumaan ja tekemään omia toimintasuunnitelmiaan, jotka joskus sallin tietoisesti. Usein lopputulos on katastrofi. Toisinaan näin taas pääsen pahimman yli, kun henkiset voimani muuten eivät olisi riittäneet. Lopullinen taistoni on siis löytää se luottamuus itseeni, joka kantaa myös vaikeimpien aikojen yli.



Tämä taas ei ole helppoa, ei ollenkaan. Itsetuntoni on järkyttävän huono, varsinkin mitä tulee ulkoiseen olemukseeni. Olen pitänyt itseäni suurimman osan elämästäni rumana ja jokin osa minusta haluaa minun ainaisesti uskovan niin. Olin täysin varma tästä vielä viime vuosiin asti. Tähän vaikuttaa paljolti varmasti myöskin vuosien koulukiusaus. Kasvoni eivät todellakaan ole perinteisellä tavalla kauniiit. En omista suuria silmiä enkä siroa pientä nenää enkä tasaista kuulakasta ihoa enkä täyteläisiä huulia.
Mutta sen olen alkanut tajuamaan että ehkä käsitykseni ulkonäöstäni on todellakin oikeasti häiriintynyt, kuten se on myöskin vartaloni suhteen. Jälkimmäinen on ollut tosin helpompaa ymmärtää syömishäiriön kautta. Muu onkin ollut ongelmallisempaa. Mieheni on aina jaksanut kuitenkin ulkonäköäni kehua. Hän ei ymmärrä että miten voin nähdä itseni rumana. Viiden vuoden väännön jälkeen olen alkanut vihdoinkin sisäistämään sen että hän todellakin tarkoittaa sitä, että hän todellakin pitää minua kauniina. Ajatus minusta kauniina on kuitenkin päässäni yhtä kaukana kuin kuu on maasta, nätin ehkä voisin hyväksyä mutta mieheni ei. Kaunis, hän sanoo. Mutta kuka nyt ei rakastamaansa ihmistä näkisi kauniina? Mutta silti se on väkisinkin pistänyt pohtimaan. Onko kukaan oikeasti edes koskaan sanonut että olen ruma? Tämä kysymys on hyvin pysäyttävä, koska en silti muista yhtäkään kertaa. Koulussa olin syrjitty ja kiusattu eikä mulla ollut poikakavereita tai treffejä, mutta en siltikään muista yhtään kertaa että joku olisi todellakin haukkunut minua rumaksi. Kaikeksi muuksi kylläkin. Nykyään toisinaan näen peilissä ainakin ajoittain jotain hyvääkin ja mietin. Ehkä nätti? Ei kaunis, mutta kenties persoonallisella tavalla nätti? Ehkä ei sittenkään ruma? Mutta toisinaan se kaatuu siihen kun jokin päässäni alkaa haukkua minua itserakkaaksi ja täysin kuutamolla olevaksi rumilukseksi, jonka itserakkaus on suorastaan vieläpä säälittävää. Ja jälleen muutun rumaksi ankanpojaksi joutsenien keskellä ja näen vain virheitä.

Se menee joskus jopa niinkin pitkälle, etten aina koe "ansaitsevani" nättejä vaatteita tai sitä että meikkaisin ja laittautuisin. Jokin päässäni sanoo että se on ihan turhaa, että älä edes vaivaudu. Ja jos laittaudun niin toisinaan näen epäkohtani kuin suurennuslasilla, joita meikit ainoastaan korostavat. Meikkaamiseni onkin tämän takia myös pakkomielteistä ja meikin on oltava täydellinen että mikään osa päässäni ei pääse siitä huomauttamaan. Toisinaan onkin tämän takia vain suosiolla helpompaa mennä meikittä ja mustissa muodottomissa vaatteissa, näin en tunne olevani liikaa "esillä" ja arvostelun kohteena. En edes itse ymmärrä tätä logiikkaa, useimmitenhan se menee varmaankin päinvastoin? Mutta toisinaan annan (saan?) itseni ajatella että kenties olen toisinaan ihan nättikin, enkä liiskaa niitä kohteliaisuuksiakaan kuoliaaksi samantien. Vaikka niitä on edelleenkin vaikea saada ja usein en osaa niihin oikein mitään sanoa, sana "Kiitos" on edelleenkin hyvin vaikea sana. Kohteliaisuudet ovat mulle hyvin vaikea asia, koska epäilen niitä aina ja koska en tunne niitä ansaitsevani. Paljon on siis edelleenkin työtä edessä tälläkin saralla.

Ja muillakin saroilla. Mutta erona aiempaan on se että ainakin nyt tiedostan että mitkä asiat ovat pielessä. Ainakin monet niistä. Ja se on jo puoli voittoa. Aiemmin en ole välttämättä tiennyt sitäkään vähää ja olen sokeasti noudattanut vain pääni järjettömyyksiä koska en ole muutakaan voinut. Nykyään osaan kyseenalaistaa. Osaan ainakin yrittää vaihtoehtoista toimintatapaa. Nähdä myös edistymistä ja iloita siitä. Arvostaa itseäni edes hieman enemmän. Ymmärtää itseäni paljon enemmän, kuten myös käyttäytymistäni. Että kaiken sen järjettömyyden alla saattaa silti piillä yllättävääkin järkevyyttä joka toisinaan vain suuntautuu hieman järjettömästi. Olen alkanut myös oppia sitä asiaa että oloni eivät vaihtele "muuten vain ja piste" ja että usein taustalla on kuitenkin jokin syy vaikka sitä en itse aina löytäisikään. Tästä asiasta olen vääntänyt terapeuttini kanssa moneenkin otteeseen. Ja alkanut vihdoinkin ymmärtää. Että joskus se syy on vain niin piilossa jossain, monen kerroksen alla ettei sitä vain kertakaikkiaan näe. Mutta olen kehittynyt tässäkin hieman, niitä huomaamaan. Toisinaan tulee tuntemuksia ja olotiloja joille ei tunnu olevan mitään näennäistä syytä ja se on edelleenkin raivostuttavaa. Se tuntuu aina alleviivaavan sitä asiaa etten pysty hallitsemaan elämääni ja elämään sitä niinkuin itse haluan. Ajatus siitä että pystyn kyllä jos vain olen kärsivällinen ja että vielä joskus löydän ne syyt on tuntunut ajatuksena vain lamauttavalta ja toivottomalta. Siksi olen halunnut vain uskoa ettei mielialojenvaihteluilleni mitään syytä olekaan. Koska silloin se asia ei ole omissa käsissäni. Sen olen pystynyt hyväksymään. En sitä että pystyn muuttamaan elämääni ja että loppupeleissä se asia on kuitenkin omissa käsissäni.


Paitsi nykyään. Nykyään uskon että pystyn. Olen jo pystynytkin. Uskon että voin jonain päivänä kenties parantuakin tästä sairaudesta. Olen oppinut myös antamaan anteeksi ja pystynyt päästämään irti siitä vihasta joka ainoastaan kulutti minua loppuun. Olen löytänyt toivoa, jonka menetin jo ajat sitten. Ja se toivo palaa kirkkaana, synkimpinäkin hetkinä ja kannustaa jatkamaan eteenpäin. Tämä on minun demonini, minun taisteluni. Ja minun käsissäni. Nykyään jopa löydän tuosta ajatuksesta lohtua, enkä koe sitä vain toivottomana lausuntona joka sinetöi kohtaloni loppuelämäkseni. Minä voin, minä pystyn. Vähän kerrallaan ja pikkuhiljaa.

Tämä oli pitkä teksti, enkä ihmettele jos kukaan ei tätä koskaan loppuun asti edes jaksa lukeakaan. Ensisijaisesti kirjoitin sen itselleni. Kootakseni omat ajatukseni asiasta. Ilahtuisin kuitenkin että jos joku tämän todellakin on jaksanut loppuun lukea niin että voisit painaa tuosta "Luin"-nappulasta. Ja laittaa rohkeasti kommenttia jos tästä tekstistä oli sinulle jonkinlaista apua. Toivottavasti tästä tekstistä ei kuitenkaan ollut haittaa, vaikka tätä asiaa korostinkin jo alussa.

Tässäpä tämä. Paljon voimia myös Sinulle ja kiitos että jaksoit lukea! :)

17 kommenttia:

  1. Kiitos, että jaoit tämän täällä. Oli hienoa lukea, miten paljon olet saavuttanut parissa vuodessa. Eräs hyvä ystäväni sairastaa dissosiaatiohäiriötä, ja sain tästä voimaa ja uskoa läheisen rooliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että tekstistä oli apua, paljon voimia sinulle ja myös ystävällesi :)

      Poista
  2. Tästä oli apua, vaikken itse sairastakaan dissosiaatiohäiriötä (nyt taitaa muuten tulla kilometrikommentti, kun pääsen vauhtiin...).

    Olen saanut sellaisen lamaannuttavan poissaolokohtauksen kerran. Tosin jostain syystä mieli väittää, että kertoja on toinenkin, mutta en kerta kaikkiaan muista sellaista. Minä vain oudosti "tiedän" saaneeni toisenkin...
    No mutta joka tapauksessa, se tapahtui uimahallissa reilusti yli vuosi sitten. Oli syksy ja olin alkanut sairastaa syömishäiriöitä. Uin valtavasti, jotta saisin kulutettua kaloreita ja vaimennettua syyllisyyden tunteeni. Muistan, miten yhtäkkiä vesijumpatessani tietoisuudentaju alkoi pätkimään nopeasti. Vähän kuin olisin hetkeksi nukahtanut ja samassa säpsähtänyt hereille ja nukahtanut taas jne. Minua pelotti kauheasti, mutta vaivuin kohtaukseen syvemmälle ja mietin, missä ihmeessä olin ja mitä helvettiä siellä tein. En tiedä, miten kauan tuota kesti, ei varmaan kauan. Säikähdin kauheasti kun kohtaus hävisi ja taisin samassa lähteä kotiin. Kohtausta edelsi valtava ahdistus. Tunsin olevani ällöttävä, lihava (jälkeenpäin sanoen en todellakaan ollut) ja huono. Pian olin varma, että jokainen tuijottaa minua ja päivittelee mielessään, miten noin lihava tyttö kehtaa käyttää bikinejä. Ilmeisesti raju ahdistus jotenkin purkautui todellisuudentajun lähtemiseen?
    Tämä nyt on pientä noihin omiin kohtauksiisi nähden enkä oikein tiedä, miksi selostan tätä. Ehkä ilmaistakseni, että jollain tasolla voin samastua ja ymmärtää, miten kauhealta todellisuudentajun katoaminen tuntuu. Toisaalta tämä on hyvää itseymmärryksen saamista.

    Olen itsekin tajunnut vähä aika sitten selkeästi, että syömishäiriöt ovat olleet keino vältellä liian vaikeaksi kokemiani tunteita ja ongelmia. Kun on (pinnallisesti) takertunut omaan ulkonäköönsä, ei energiaa ole jäänyt juuri muuhun. Itselläni on ollut (ja on varmaan varmempaa ja rehellisempää sanoa: on) monentyyppisiä syömishäiriöitä: yläasteella purin ahdistustani valtaviin syömismääriin (en tosin tajunnut sitä silloin ollenkaan). Tilanne rauhoittui ysillä ja lukion ykkösellä. Lukion ekalla olin hämmästyttävän tasapainoinen. Kakkosella alkoi anoreksiaoireilu, jota tapahtui lyhyehköissä pätkissä. Ahmimiskohtaukset alkoivat nopeasti. Talvella oireilin bulimisesti ja ahdistukseni syveni. Kuvio oli yleensä paastoamista -> paha ahmimiskohtaus -> oksentamista -> viiltelyä -> tupakalle. Keväällä lopetin paastoamisen ja oksentamisen ja sairaudesta tuli BED. Syksyllä oireet helpottivat, tosin sain kuukauden mittaisen anoreksiajakson ja ahmin sen jälkeen. Sitten meni kohtuuhyvin, sitten todella hyvin, kunnes taas tuli pitempi anoreksiajakso. Ja ahmintaa, tosin melko lievänä.
    Tuntuupa aika tyhjältä, kun näkee sairaushistoriansa kirjoitettuna. Ihminen osaa olla melkoinen ongelmavyyhti...

    Äh, kauheasti jo tekstiä, mutta vielä on pakko mainita yksi seikka.
    Sinulla on osia, minä taas joskus olen kuullut eri tilanteissa ex-ystäväni ilkeitä ja julmia kommentteja ulkonäöstäni. Päässäni siis. Kommentteja, jotka on oikeasti sanottu menneisyydessä. En ole ennen tätä jotenkin tiedostanut, mutta viimeisimmän anoreksiajaksoni aikana tunnistin ne. Ne lietsoivat sairasta käytöstä ja saivat itsetunnon pohjalle. Olen kuullut saman ihmisen kommentteja mielessäni kaikki nämä vuodet. Viime viikolla keskellä ihmisjoukkoa tuli mieleen kommentteja siitä, miten outo olen ja ilmeeni ovat outoja. Ei tullut hirveän mukava olo, ei.

    En tiedä, jaksoitko edes lukea. Tällaisia asioita nyt tuli mieleen. :D

    VastaaPoista
  3. Jaksoin kyllä lukea! :) Tuo kohtaus minkä uimahallissa sait oli varmaankin juurikin dissosiointia reagointina rajuun ahdistukseen, juuri niinkuin mietiskelitkin. Dissosiaatiota voi tapahtua kenellä tahansa esim. kriisitilanteissa (omaisen kuolema, onnettomuus, äkillinen järkytys) toimien mielen puolustusmekanismina.

    Mutta hyvin rajua oli kyllä ahdistuksesi kun mieli alkoi dissosioimaan noinkin voimakkaasti. En ole koskaan alkanut dissosioimaan vedessä (paitsi suihkussa), voin vain kuvitella kuinka pelottavaa tuo oli :( Samaistuin sun tekstiin muutenkin todella paljon: meillä on muuten aika hämmästyttävän samankaltainen syömishäiriöhistoria! Mutta sen oon tainnu jo joskus todetakin?

    Mullakin syömishäiriö on oireillu melkein kaikissa muodoissaan. Tasapainon löytäminen on niin vaikeaa, joko syön suorastaan ortorektisesti tai sitten ahmin, välimuotoa on edelleenkin vaikea löytää. Onneksi kuitenkin taakse ovat jääneet haaveet alipainosta ja myöskin oksentelut.

    Mutta tiedostaminen on jo puoli voittoa, näin ainakin itse ajattelen. Syömishäiriön suhteen ja muutenkin. Toivottavasti tiedostamisen kautta sullakin nuo ilkeät äänet jäävät pikkuhiljaa taka-alalle. Samaa toivon osieni kanssa. Pahus vaan kun ne voivat olla niin vakuuttavia. Mutta pikkuhiljaa.

    Paljon voimia sokerikeiju! <3

    VastaaPoista
  4. Älyttömän hyvä kirjoitus. Tästä on apua ainakin minulle omien juttujen kans. Mulla on dissosiatiivinen lokalisoitunut amnesia liittyien yhteen rajuun hyväksikäyttöön lapsuudessa. Se aiheuttaa samankaltaisia ongelmia elämääni kuin olet kuvaillut.
    Kiitos kun jaoit kaiken tuon!
    - P

    VastaaPoista
  5. Todella hyvä kirjoitus, mulla ihan vastaavanlaisia oireita. Nuo poissaolokohtaukset ovat todella väsyttäviä, huomaan itselläni, että vähänkin jos tulee stressiä, niin nuo kohtaukset lisääntyy. Osiesi kuvailu tuntui ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Voimia polullesi! :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos Anonyymi ja voimia myös sinulle! :)

    VastaaPoista
  7. Tahdoin tulla kommentoimaan, luin tosiaan koko postauksen (jälleen kerran). Ihailen tapaasi käydä tälläisiä asioita läpi.
    Minulla on yhä edelleen, sekä vuosien takaa, itselläni liuta asioita, joita olisin halunnut tällä tavalla purkaa, jakaa ja jäsentää. Tunnistan itseni monesta asiasta, osaksi siksi, että osaat mielettömän hyvin ja tarkasti pukea tuntemuksesi ja kokemuksesi sanoiksi.
    Tämä on aihealueeltaan, mutta ennenkaikkea käyttäjänsä puolesta sekä kirjoitusasultaan kiinnostavimpia blogeja, joita olen lukenut.
    Nostan hattua sinulle. Kamppailet vaikeiden asioiden kanssa; tosin, olet niin paljon paremmin "hajulla", sekä sisäistät asioita (kuin esimerkiksi joku muu sisäistäisi), että monta ovea on varmasti avoinna.
    Olisi mielenkiintoista keskustella aiheesta/aiheista lisää.

    VastaaPoista
  8. Moi An Ling! Ja kiitos kovasti kehuista, ihan noloksihan minä tässä menen ^^

    Osittain asioiden käsittelyä ja jäsentelyä mun kohdalla auttaa myös mun pitkä hoitohistoria; 14 vuotiaana "jouduin" ensimmäistä kertaa terapiaan ja 15-vuotiaana osastolle. Se on jäänyt mieleen että terapeutti joskus aikoinaan sanoi että mulla on kuulemma "hyvä tarkkailija", tarkoittaen siis lähinnä että pystyn ainakin ajoittain tarkastelemaan asioita myös hieman kuin ulkopuolisen vinkkelistä ja nähdä ongelmakohtia näin hieman eri perspektiivistä :) Mutta taas kun olo on huonoimmillaan niin silloin sitä ei oikein näe muuta kuin sitä metsää, ne puut jäävät silloin täysin pimentoon... :(

    Sähköpostiosoitteeni löytyy profiilista, ota rohkeasti vain yhteyttä! Toisinaan vastaaminen saattaa hieman viivästyä, mutta vastaan kaikkiin yhteydenottoihin kyllä ennemmin tai myöhemmin :)

    VastaaPoista
  9. Moi Winona!

    Kärsin myös dissosaatiohäiriöstä ja monet kuvaamasi asiat sopivat myös itseeni. Kuvaamasi kohtaukset ovat valitettavasti minullekin erittäin tuttuja. Olen vasta aloittamassa omaa prosessiani. Tekstisi antoi minulle toivoa paremmasta ja uskoa siihen, että ehkä voisin kasvaa eheämmäksi ihmiseksi. Kiitos! :)

    - L

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos L ja voimia polullesi. Matka voi toisinaan olla raskasta, mutta ehdottomasti sen arvoista. Tsemppiä! :)

      Poista
  10. Tekstisi ovat kiinnostavia, kiitos että kirjoitat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löysin blogisi nyt, luin tämän..ja ihmeissäni istun tässä. Teksti voisi olla itseni kirjoittamaa..fläppitaulua myöten!
      Tätä ennen olin vähän jopa epäillyt kyseistä diagnoosiani..entä jos keksin kaiken? Nyt en enää epäile. Oireet voivat siis olla juuri tällaisia. Kiitos teksteistäsi.
      U

      Poista
  11. Tuli mieleen... Itselleni auttoi aikoinaan, kun vihasin peilikuvaani ja ulkonäköäni: Kävin läpi vanhoja valokuvia aikajärjestyksessä. Aloitin vauvakuvista. Mietin, että sopivatko ajatukseni tuohon vauvaan. Onko tuo vauva epämuodostunut, ruma, läski.... Huomasin, että ei ollut. Minä olin vauvana ihan normaali vauva, söpö jopa. Jatkoin siitä leikki-ikäiseen. Ala-asteen kuvia katsellessa tuli hämmennys: en meinannut tunnistaa itseäni luokkakuvista. Olin ihan samannäköinen kuin muutkin. Jätin suosiolla yläasteen ja siitä eteenpäin kuvat väliin, koska teini-ikään liittyy vielä niin paljon kaikkea, mitä en ole käsitellyt. Mutta voisi olla sinullekin ehkä hyödyllistä katsoa vanhoja kuvia läpi, ja tunnustella, missä vaiheessa sisäiset äänesi alkavat julistaa mantraansa kuvien esittämästä ihmisestä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi <3