maanantai 16. joulukuuta 2013

Läpimurtoja

On ollut vaikeampaa aikaa. Kirjoitin pitkän tekstin, jota en sitten kuitenkaan julkaissut. Koska Kaninkolosta on tullut mulle paikka joka edustaa myöskin toivoa. Haluan kirjoittaa tänne ajatuksiani joita olen työstänyt jo pidempään ja löytää asioista myöskin hyvää. Varsinkin koska käyn tällaisessa terapiassa. Ja tämä on mahdollista toisinaan vasta kun aikaa on jo kulunut. Ne asiat joita pyörii päässä ja jotka on saatava kirjoitettua pian pois sieltä pyörimästä menevät toiseen blogiin. (Jos joku on joskus ihmetellyt että miksi nämä kaksi blogia poikkeavat niin paljon toisistaan). Toinen blogini on mieleni roskasanko, usein teksti on melko synkkää ja raadollista. Mutta sielläkin se toivonkipinä elää, vaikka lepatteleekin toisinaan tuulessa.

Jälleen kerran kuitenkin alkuun varoitus:

Sisältää ajatuksia dissosiaatiohäiriöstä ja siihen liittyvästä terapiasta. Jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, niin lue oman harkintasi mukaan, varsinkin jos olet huomannut että aiheesta kirjoitetut tekstit ovat saattaneet vaikuttaa sinuun negatiivisesti tai haitanneet omaa paranemisprosessiasi!

Mutta nyt taidan olla valmis, edellinen terapiakerta oli nimittäin suunnaton hyppäys eteenpäin. Olin turhautunut ja niin vihainen, niin vihainen osiini etten pystynyt käsittelemään asiaa, viha tuntui peittävän alleen kaiken muun. En löytänyt empatiaa niitä kohtaan, koin että ne ylittivät rajan ja sotkivat elämääni tahallaan ottaessaan vallan ja että minä jouduin hoitamaan sen kaiken jälkipyykin. Mutta sitten löysin vanhat päiväkirjani. Ja lähdin mukaan n. 20-vuotiaan minäni matkalle. Noilta ajoilta oli muutamia päiväkirjoja, useimmat kirjoitettu osastolla. Ja sain hämmästyä useammankin kerran. Nimittäin, olen täällä aina sanonut etten ole ollut tietoinen osistani kuin vasta terapian myötä. Päiväkirjat kuitenkin osoittavat että olen, en ole vain muistanut. Olen ollut suorastaan pelottavan tietoinen osieni vaihtelusta. En vain ole ymmärtänyt sitä. Olen kyllä yrittänyt kovasti ymmärtää, mutta yritykseni ovat johtaneet umpikujaan. Diagnooseinani tuolloin ovat olleet psykoosipiirteinen persoonallisuus, masennus ja sitten bipolaarihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö eikä unohdeta vanhaa kunnon epävakaata persoonallisuutta. Ja niiden pohjalta minua on sitten hoidettu. Valitettavasti väärin. Olen yrittänyt näyttää tekstejäni osastollakin, sieltä löytyy merkintöjä jotka on tarkoitettu suoraan hoitohenkilökunnalle. Ne on tulkittu jokseenkin päin honkia ja käsitetty psykoottisina ja maanisina. Diagnoosit ovat vahvistuneet ja lääkemäärät kasvaneet. Olen tuntunut syövän kaikenaikaa jotain rauhoittavaa säännöllisenä. Mistä en ole juurikaan pitänyt, koska se on tuntunut vievän minua vain etäämmälle itsestäni, siitä että mitä tapahtuu.

Olen ollut tietoinen siitä että "muutun" joksikin toiseksi ja myöhemmin en ole ymmärtänyt silloista itseäni. Yhdessä tekstissä tämä tapahtuu kesken kirjoittamisen ja melkeinpä lauseen, ja joudun paniikkiin kun en enää löydäkään yhteyttä "äskeiseen itseeni" ja siihen mitä olen kirjoittanut. Yhden viikonlopun aikana osani ovat ilmeisesti vuorotelleet niin rajusti, että lopulta olen hakenut apua ja joutunut osastolle koska olen pelännyt sitä mitä tapahtuu, pelännyt itseäni. 

Osastolla olen sitten valunut synkkään epätoivoon tuntiessani kadottaessa sen ainoan joka on pitänyt minua pinnalla, terveen järjen, koska olen uskonut kun minulle on sanottu että nämä ovat psykoottisia oireita. Ja olen pelännyt itseäni sen seurauksena vieläkin enemmän. Ajatellen että en voi luottaa itseeni. Olen varoittanut itseäni päiväkirjassa siitä, että jos oloni muuttuu "terveemmäksi" ja alkaa tuntua siltä että haluan pois, niin silloin en saa uskoa itseäni. Ja kun näin on käynyt, olen vienyt päiväkirjani kansliaan, nopeasti, peläten että muutan mieltäni. Oli surullista lukea sitä päiväkirjaa, haluaisin vain sukeltaa niiltä sivuilta menneisyyteen ja kuiskata silloiselle itselleni: "Älä pelkää, sinulla on dissosiaatiohäiriö, sitä se tarkoittaa. Sano se lääkärille, sano se jollekulle ääneen!". Mutta kun en tiennyt. Ei kukaan tiennyt, tai edes arvannut lähelle.  Lähelle tullein arvaus oli se, että kaikki saattaa johtua ahdistuneisuushäiriöstä, joka saattaa jotenkin kummuta lapsuudestani. That's all. Sekin vielä omahoitajalta, ei lääkäriltä. Tekisi mieli hakata päätä seinään. Koska jopa minä ymmärrän nyt ilman minkäänlaisia tutkintoja että nuo kirjoitukset suorastaan huutavat sanaa: 

DISSOSIAATIOHÄIRIÖ



Koska entä jos dissosiaatiohäiriöni olisi tajuttu vaikkapa tuolloin? Jos minua olisi kannustettu lähestymään osiani, eikä vain ruokittu sitä pelkoa itsestäni entisestään? Koska jos olisin ymmärtänyt dissosioivani, nin en ehkä olisi pelännyt niin paljoa. (Enkä ainakaan olisi saanut siihen päälle vielä järjetöntä lastia psyykelääkkeitä.)

Kaikista päiväkirjoista käy myöskin ilmi, että olen nimennyt osiani, nimet vain vaihtuvat jokaisessa päiväkirjassa. Mutta ne tuntuvat olevan kylläkin samoja osia, mitä en tuolloin tosin ole tajunnut. Puhun kylläkin "persoonieni muuttumisesta" ja siitä kuinka en tunnista niistä kaikista itseäni. Puhun niistä kuitenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Tuntuu että ne ovat olleet silloin itseasiassa paljon lähempänä kuin nyt. Ja sepä vasta hurjaa onkin!

Luin ne päiväkirjat miltei putkeen. Tunsin sääliä ja surua sitä tyttöä kohtaan, joka yritti niin kovasti tulla ymmärretyksi, mutta joka lopulta luovutti ja sulkeutui. Mutta jotenkin en silti tuntunut tajuavan että siinä olen minä. Vasta terapiassa löysin sitä surua ja sääliä myöskin itseäni kohtaan, edes hieman, silloinkin terapeutin tentatessa ja yrittäessä kalastaa sitä tunnetta minusta ulos. Löysin myös hieman vihaa, vihaa sitä kohtaan miten mua on hoidettu vuosien mittaan (väärin). Dissosiaatiohäiriö kymmenen vuotta sitten kun oli Suomessa hyvin heikosti tunnettu sairaus. Kenellekään se ei tullut mieleen kuin vasta viimevuosina. Ei edes silloin, kun aloin saamaan epileptisiä kohtauksia, vaikka epilepsia suljettiinkin pois. Ensimmäinen kohtaukseni tuli 2006. Selityksen niihin sain vasta dissosiaatiohäiriö-diagnoosin myötä, vain muutama vuosi takaperin. Ne ovat vihdoinkin myös loppuneet, kiitos terapian ja oikeanlaisen hoidon. Olen vuosikausia tarponut pimeässä kuin sokea, yrittäen löytää elämästäni järkeä, jotenkin tiennyt että minussa on jotain jota kukaan muu ei ymmärrä, vaikka kuinka selitän, jotenkin tiennyt että diagnoosini eivät sitä asiaa kata, mutta aina lopulta väsähtänyt siihen samaan umpikujaan. Olen lopulta sitten lakannut puhumasta, sulkeutunut ja alkanut osastoilla vain odottamaan poispääsyä. Jos en ole päässyt, niin sitten olen vain antanut periksi ECT-hoidoille (voi hurja kun niitäkin on annettu paljon!) ja erilaisille lääkeyhdistelmille joilla voisi kaataa norsun. Olen (?) oppinut piilottamaan osani, toimimaan niiden ehdoilla, yrittänyt pitää elämässäni edes jonkinlaista rutiinia ja järjestystä ja olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää itseäni. Mutta silti elämäni on ollut melkoista sillisalaattia.


Kaikki nuo päiväkirjat ovat täynnä alleviivauksia ja merkintöjä (romahdus? hypomaniaa?) joita olen tehnyt myöhemmin, olen siis lukenut noita päiväkirjoja aiemminkin ja yrittänyt edelleenkin ymmärtää niitä, valitettavasti vain edelleenkin päin honkia. Mutta en muista milloin. Muistini on jälleen tyhjentänyt (tämänkin) asian kovalevyltäni. Olen kuitenkin tiennyt että ne ovat täällä jossain. Silti en ole niitä lukenut terapian aikana tai kokenut siihen minkäänlaista mielenkiintoa. Mieleen pulpahtaa jonkinlainen niljakas tunne, että jossain mielenporukoilla olisi kuiskinut ajatus että: koska siitä ei ole mitään hyötyä, se on turhaa. Samaa se on kenties kuiskinut kun olen harkinnut kirjoittamista suoraan osilleni ja yrittää ymmärtää niitä sitä kautta. Nyt hiljattain kuitenkin karaistuin ja yritin (ja onnistuin jotenkuten). Ja siitä itseasiassa sainkin sitten sen päiväkirjaidean. Että jotain outoa tässä on. Koska kirjoittaminen suoraan osilleni itseni kohdalla on hyvinkin järkevä ajatus, koska pystyn käsittelemään asioita paremmin kirjoittamalla. Jostain syystä olen kuitenkin "päättänyt", että sekä kirjoittaminen suoraan niille tai päiväkirjojen lukeminen on turhaa, ja ajatus on ollut niin voimakas ja automaattinen etten sitä ole edes kyseenalaistanut. Ennenkuin nyt.

Outoa on myöskin se että kuinka lähellä osani ovat 10 vuotta sitten minua olleetkaan. Nykyään tuntuu toisinaan että ne piilottelevat toisinaan miltei tahallaan. Parhaiten saan niihin suoran yhteyden terapiassa, niin että kuulen niiden puhuvan (kauttani) ja niin että olen pystynyt kysymään niiltä suoria kysymyksiä, samoin terapeuttini. Mutta olen silti ollut tuskastunut, kaivannut suorempaa yhteyttä, helpommalla tavalla. Mutta eilen eräs osani kirjoitti tekstipätkän, joka valaisi myöskin eilisen päivän tunnelmia. Oli kylläkin outoa naputella tekstiä menemään ilman tietoa mitä sieltä on tulossa. Outoa, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävää. Väkisinkin vaan nousee mieleen ajatus että:  



Olenko minä siis haudannut osani lopulta itse uudestaan, sen jälkeen kun olen ne jo löytänyt? Olenko jossain mieleni perukoilla päättänyt tukehduttaa, kuolettaa ne, saada ne menemään pois ja hiljenemään että pystyn elämään elämääni edes jotenkuten? Ja jollain tavalla päättänyt että niitä ei saa herättää henkiin uudestaan?






Koska pääsin silloin aikoinaan ajatuksissani hyvin lähelle totuutta. Valitettavasti olin vain asian kanssa yksin. Läpimurtoni oli omani enkä edes tiennyt että se on läpimurto. Asiaa ei voi kuin jahkailla, koska en muista paljoakaan mitä silloin ajattelin. En muistanut muutenkaan paljoa niistä ajoista mitä päiväkirjoissani kuvasin, vain pätkiä sieltä ja täältä. Ehkä jotenkin myös onnistuin vuosien varrella terapoimaan itse itseäni niin, että aloittaessani terapiaa olin jo ottanut varaslähdön asiaan ja tehnyt jonkinlaista kömpelöä edistystä? Ehkä siis koska olen tehnyt sitä pääasiassa itse, niin olen osittain tehnyt sitä myös päin honkia? Ehkä olen molemmissa tapauksissa haudannut osiani takaisin siihen kuoppaan, mistä ne ovat ryömineet esiin ja menettänyt samalla yhteyttä niihin? En niitä ainakaan ole hyväksynyt niitä osaksi itseäni, se käy noista päiväkirjoista ilmi hyvin selvästi.

Miksi tätä jauhan, mitä sillä on väliä? Koska on alkanut tapahtumaan asioita, jo ennen päiväkirjojakin. Minussa, osissani, osittain suunnattoman rankan ajanjakson seurauksena, jonka aikana jouduin pohtimaan paljon ja kaikkea, enkä päässyt itseäni enää pakoon. Ennen osani tyrkyttivät omia totuuksiaan ja minä toisinaan hieman sokeanakin uskoin niitä, koska ne olivat niin perhanan vakuuttavia. Nyt olen oppinut kyseenalaistamaan. Myös ne ovat muuttuneet varovaisimmaksi, sen tuntee. Kuin sisälläni leijuisi jokin suunnaton kysymysmerkki. Ilmassa on odotuksen tuntua. Myös se että osani kirjoitti tuntemuksiaan on iso askel. Toivon että pystyisimme vihdoinkin alkaa kommunikoida keskenämme, emmekä vain aina riidellä siitä samasta luusta.

Myöskin esim. ongelmani lohduttamisessa (katso edellinen teksti) juontavat juurensa paljon syvemmälle menneisyyteen kuin olin ymmärtänytkään. Menneisyys on alkanut tulvimaan takaisin. Muistikuvia sieltä ja täältä on alkanut palailemaan. Muistan yhtäkkiä tunteita, muistan miltei sen erään kasvot joka teki elämästäni helvettiä, muistan ajatuksia ja ylipäätään tunnen mitä tunsin silloin. Olen tuntenut tähän asti sen kaiken jokseenkin kliinisesti ja katsonut sitä kaikkea kuin ulkopuolelta. Se kliinisyys on edelleenkin paikalla. Mutta jotenkin pystyn hahmottamaan selkeämmin että se olin minä. Terapiassa kun tunnun puhuvan elämästäni aina melko samanlaiseen sävyyn kuin puhuisin ristipistotöistä. Analysoin ja pohdin, kuin etsivä johtolankoja, ja yritän auttaa itseäni kuin ambulanssikuski; tehokkaasti ja ilman tunteita jotka voisivat sumentaa harkintakykyä. Olemalla asiallinen silloinkin kun normaali ihminen itkisi tai huutaisi. Edellissessio meni samaan tapaan kuin aikaisemmatkin. Mutta nyt alla hohkasi pieni suru ja myöskin viha, pieni tunne siitä että itku yrittää löytää tietäni luokseni, muttei ihan pääse. Tunsin jotain. Tunsin että puhuin itsestäni silloin, enkä vain jostain samannimisestä tytöstä, josta minulla vain on päässäni jostain syystä näin paljon tietoa.



Silloin. Silloin ei voinut lohduttaa. Lohduttaminen olisi voinut provosoida entisestään ja johtaa kamaliin asioihin. Jos halusi aidosti auttaa, oli pysyttävä rauhallisena, oli pystyttävä odottamaan, ei saanut antaa tunteiden tulla sotkemaan, ettei pahentanut tilannetta entisestään. Ei saanut itkeä, ei saanut näyttää tunteitaan. Sillä valitettavasti asuin suurimman osan lapsuudestani sosiopaatin kanssa, joka oli äitini miesystävä, kihlattu. Muutimme sen miehen luo kun olin menemässä kolmannelle luokalle. Se suhde päättyi kun olin n. 13-vuotias, sen miehen toimesta. (Samoihin aikoihin sairastuin myöskin anoreksiaan). Moni sanoo sanan "sosiopaatti" huolettomasti vain että huiskis, mutta tämä mies oli sitä oikeasti. Ei narsisti. Hän teeskenteli tunteita, ohjaili meitä kuin marionetteja mielensä mukaan ja käytti toisen heikkouksia hyödyksi. Ja ei valitettavasti tuntenut näistä asioista katumusta tai empatiaa. Hän ei varsinkaan halunnut nähdä itseään toisten silmin, ei nähdä itsessään minkäänlaisia vikoja, se oli hänelle kuin myrkkyä ja sai hänet raivon valtaan. Mutta äiti näki vain rakkautta. Uskoi kaikki valheet. Äitiparka. Koska siksi häntä oli helpointa ohjailla. Valitettavasti me muut sitten vain jouduimme pitämään huolta vielä hänestäkin.

Ja niissä puitteissa minä kasvoin. Dissosiaatiohäiriö oli puhjennut jo aikaisemmin n. 4-vuotiaana trauman seurauksena (äidin hyvin karu pahoinpitely, jonka minä näin), ja asiaa edistivät mukavasti myöskin sekä vanhalla että nyt myös uudella paikkakunnalla tapahtuva koulukiusaus. Koulu oli helvettiä, koti oli helvettiä. Isän uusi vaimo vihasi minua, joten myös isän luona oli helvettiä. Ja kukaan ei tehnyt mitään, yhtikäs mitään. Paitsi yksi, minulle hyvin läheinen ihminen, joka ainoana yritti auttaa, puhua äidilleni järkeä, mutta joka sairastui kuitenkin syöpään ja kuoli melko pian sen jälkeen. Pitkäaikainen jatkuva traumatisaatio, sanoo terapeutti.


Minä siis opin, opin pitämään huolta itsestäni. Opin olemaan näyttämättä heikkouksiani, ettei niitä kohti voida hyökätä. Opin olemaan kärsivällinen silloinkin kun kaikki päässä huutaa että: mene jo apuun! Opin tietämään milloin on oikea hetki. Opin, että kaikkeen hyvään ja mukavaan on mahdollisesti haudattu jotain epämääräistä ja uhkaavaa, ja opin varomaan äkillisiä hyviä hetkiä, täynnä vaanivaa uhkaa. Opin luottamaan ankeuteen ja masentuneisuuden ilmapiiriin, koska se edusti jotain tasaisempaa ja oli turvallisempaa, loogisempaa ymmärtää. Opin tämän kaiken niin hyvin että en ole pystynyt unohtamaan oppimaani. Vaikka olen luullut niin, koska olen pystynyt kylläkin puhumaan tästä kaikesta ja ymmärtämään myöskin jollain tasolla että se vaikuttaa käytökseeni edelleenkin. Mutta koska olen pystynyt niistäkin asioista puhumaan, niin olen ajatellut että se asia on siis läpikäyty ja selvillä. Seuraava asia, kiitos.

Vaan kun ei ole. En minä ole unohtanut. Eivätkä varsinkaan osani. Osani elävät sitä helvettiä edelleenkin. Ja niin elän minäkin, niiden mukana. En osaa siis lohduttaa, koska kai osa minussa edelleenkin pelkää (että pahoja asioita alkaa jälleen tapahtua), ja joudun tietoisesti opettelemaan lohduttamista hyvin pienin epävarmoin askelin. Kerran sen jälkeen olin yrittänyt lohduttaa miestäni, niin tunsin kuin olisin joutunut menneisyyden ja nykyisyyden aikapoimuun ja keittiössä sävähdin kun luulin että tuo menneiden vuosien mörkö oli syöksymässä päälleni jälleen huutamaan ja haukkumaan ja menin jopa puolustusasentoon, nostaen sitten pääni hämmentyneenä, tajutessani että ei täällä mitään ole. Ei mulle tällaista ole aiemmin tapahtunut, ei ainakaan muistaakseni. Jotain siis tapahtuu, täällä päässäni. Terapiassa tuntui ettei mun tarvinnut kuin poimia niitä asioita yksi kerrallaan, naps naps. Kuinka edelleenkin autan salaa, huomaamattomasti, toisinaan niin huomaamattomasti ettei kyseinen ihminen välttämättä sitä edes huomaa. Ulospäin tästä kaikesta saa varmaankin kylmän ja välinpitämättömän vaikutelman. Koska edelleenkään en uskalla auttaa avoimesti ja näyttää tunteitani, mieleni on kuin sidottu menneisyyteen edelleenkin. Mahdollisista kiitoksista ja kehuista jähmetyn paikalleni. Kuin valmiina siihen että kohta kuuluu taas rymistelyä ja huutoa. Paitsi kirjallisessa muodossa. Se on ainoa kanavani jota kautta pystyn auttamaan ja olemaan tukena, koska kaiken hyvän lisäksi mulla on myöskin puhelinfobia. :/ Mutta jos näen läheiselläni hädän katseessaan, niin en löydä niitä sanoja, jähmetyn ja mieli menee vain solmuun, halaan kömpelösti ja väärään aikaan, tilanne muuttuu lähinnä vaivautuneeksi. On vaikeaa edes kertoa miten pahalta se tuntuu.



Ja edelleenkin pelkään onnea, turvallisuutta ja hyviä asioita. Olen päässyt paljon eteenpäin, mutta edelleenkin alitajuisesti niitä pelkään, tai enemmänkin; osani pelkäävät. Minä olen pystynyt jo hyväksymään sen ajatuksen että saan olla onnellinen, osani eivät. Niillä on myöskin taipumus yrittää romuttaa sitä onnea, koska kokevat sen edelleenkin uhkaavana ja haluaisivat palata takaisin siihen tuskaan ja epätoivoon koska se on turvallisempaa. Tämä on ollut tuskallinen läksy oppia, monellakin tapaa. Koska se on minun elämäni jota ne yrittävät romuttaa. Toisinaan osani pelkäävät ja epäilevät niin paljon kaikkea, että minäkin menen mukaan siihen imuun. Tutkien jokaista elettä, hymyä ja sanaa; tutkivat niitä kuin sokeat pistekirjoitusta, yrittäen löytää sieltä jonkin virheen, jonkin asian jota on syytä epäillä ja sitten kun se jokin löytyy (ja jota ei useimmiten oikeasti ole olemassakaan) niin sitten nostaa piikit pystyyn puolustusasentoon ja viestittää että: nyt on hätä päällänsä, varautukaa! Ja samalla minäkin menen lukkoon. Muutun äreäksi tai etäiseksi, tunteet vain valuvat jonnekin mustaan aukkoon. Turhaudun ja ahdistun kun en välttämättä edes tiedä mitä tapahtuu. Ja vihaan itseäni ja sitä että olen tällainen.



Niin. Joskus tunteet vain katoavat jonnekin tyhjiöön. Toisinaan vain jokin laukaisee sen automaattisen puolustautumisreaktion ja kliinisyys pyyhältää paikalle. Kuten usein myös terapiassa. Toisinaan se ettei tunne tuntuu pahemmalta kuin ahdistus ja masennus. Tunteettomuus on viholliseni ja suojamuurini. Valitettavasti sinne menevät vain hyvätkin tunteet, kuten onni ja mielihyvä. Jäljelle jää silloin vain asioiden suorittaminen. Jonka olen vuosien aikana rinnastanut "hyvin menemiseksi". Mitä enemmän saa aikaan asioita, sen paremmin voi. Voi kuinka väärässä olen ollutkaan. Voi voi.




Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Vieläkin vaikeampaa on julkaista se. En tiedä vielä edes että pystynkö siihen. Mutta jos julkaisen tämän, julkaisen sen siksi koska en halua enää pelätä ja hävetä. Joku voisi sanoa että olen siinä tapauksessa sitten melkoisen typerä jos tällaisia julkaisen, näin yksityisiä asioita. Niin. Mutta tämä blogi on osa terapiaani. Että pääsen irti siitä häpeästä ja pelosta, vihdoinkin. Kertoa tämä kaikki koko maailmalle. Tämä on minun tapani, vaikka se ei olekaan se helpoin ja vaarattomin tapa. Mutta itselleni vaarallisempaa on pitää se kaikki sisälläni. Jatkaa sitä pelkäämistä ja häpeämistä. Ja silti voin edelleenkin päättää minkä verran kerron, jättää kertomatta sen mitä en halua.

Ja osittain haluan sanoa tämän kaiken myös ääneen koska: dissosiaatiohäiriöni ja se millaista lapsuuteni oli ei ole minun vikani. Minä en valinnut kumpaakaan. Olen saanut tämän blogin myötä paljon kommentteja ja kokemuksia myös muilta, joilla dissosiaatiohäiriö on, jotka ovat koskettaneet syvästi. (Kiitos jokaisesta kommentista!) Toivon että tietoisuus dissosiaatiohäiriöstä jatkaa lisääntymistä. Niin ettei käy niinkuin minulle ja niin monelle muulle, että sitä ei tunnisteta tai että se diagnosoidaan väärin. Toivon, että tätä häiriötä ei tarvitsisi kenenkään hävetä vain siksi koska se ei ole tarpeeksi tunnettu ja koska se voidaan ymmärtää toisinaan väärin sen takia. Se on yksi syy miksi kirjoitan. Kertoa oman tarinani. Pienen huutoni tässä suuressa maailmassa.

Mutta ensisijaisesti kirjoitan tätä blogia itselleni, olen aina kirjoittanut ja tulen aina kirjoittamaan, se asia ei ole muuttunut matkan varrella miksikään. Ja myös teille, rakkaat osani. Toivottavasti olette olleet kuulolla. Kiitos sinulle joka tämän kaiken jaksoit lukea ❤ En pidä sitä itsestäänselvyytenä, tämä teksti venähti, jälleen kerran, anteeksi siitä. Lupaan jatkaa lyhyempien tekstien kirjoittamisen harjoittelemista...  Mutta tässä kaikki tällä kertaa. Ja kuten aina, kommentit ovat erittäin tervetulleita, kiitos! :)

10 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus, oot vahva nainen:)<3 ect-hoidot pistivät silmään, sillä olen itsekin saanut niitä ja kokenut ne aivan uskomattoman h*lvetillisiksi mm. muistiongelmien ja maailman vieraantumisen takia, enkä toivoisi niitä annettavan kelleen. Tuntuu tän hetken lobotomialta. Miten Sinä koit ne?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi anonyymi ja kiitos <3
      Mulla ensimmäinen sarja oli kun olin siinä 18-vuotta, myöhemmin on tullut sitten uusia sarjoja ja sarjojen jälkeen "ylläpitosähköä" . En osaa tarkalleen kertoa kuinka monta kertaa niitä on ollut, mutta 30 ylöspäin lähdetään...

      Tämä on melko ironinen lause, mutta en hirveän tarkasti muista että miten ne muhun vaikuttivat. Tuo dissosiaatiohäiriö kun on pyyhkinyt nuokin muistot pois. Mutta saattaa toki olla että ne ovat voineet pahentaa näitä muistiongelmia vielä entisestäänkin, en tiedä paljonko sitä asiaa että vaikuttavatko pitkäaikaismuistiin on tutkittu.

      En silloin aikoinaan kuulemma oikein reagoinut hoitoon ja lääkitykseen ja siksi sitä kai sitten määrättiin. Silloin aikoinaan niistä kyllä taisi olla apuakin kun masennus oli pahimmillaan, mutta kyllä niitä loppujen lopuksi määrättiin sitten lopulta vähän turhankin helposti :( Tuntuu että kun on ECT-historiaa jo ennestään, niin sitä aletaan ehdottelemaan osastolla jo hyvä ettei jo tullessa. Pari vuotta sitten kävi näin ja ihan kauhistuin että ei nyt sentään! Visiitti kun kesti lopulta vain n. 3 viikkoa ja toivuin melko nopeasti sinä aikana, koska pohjimmainen syy oli unettomuus ja siitä seuranneet oirehdinnat. Sähkö olisi ollut melko överi ratkaisu siihen tilanteeseen...

      Sanoisin että jos masennus on tarpeeksi pahaa ja on jatkunut kauan ja kaikki muu mahdollinen on käyty jo läpi, niin sitten ECT-hoito voi toimia ns. "viimeisenä olenkortena". Silloin se hyöty saattaa kasvaa haittoja suuremmaksi, varsinkin jos mukana on voimakkaita itsemurha-ajatuksia ja olemassa on itsemurhavaara, eikä muunlainen hoito tunnu auttavan.

      Mutta liian helposti sitä tunnutaan tyrkytettävän ja mainostetaan aina maasta taivaisiin. Kyllähän se tutkitusti masennusta hoitaa tehokkaasti, mutta kyllä nuo negatiiviset oireet mitä siitä tulevat ovat kuitenkin sen verran keljuja, että ei sitä pitäisi määrätä jos muitakin vaihtoehtoja on vielä läpikäymättä, vaikka kuinka olisi resursseista puutetta...

      Harmi kun en muista enempää, tämän paremmin en oikein osaa tuohon kysymykseesi vastata :(

      Poista
  2. Huh, onneksi olen löytänyt tänne sinun blogeihisi. Jollain oudolla tavalla nämä sinun tekstit antaa minulle toivoa. Vaikka en itse juuri dissosiaatiohäiriöstä kärsikään, vaan psykoottisesta masennuksesta. Olen itse vasta 17 ja jostain syystä vähänväliä uskon, että jos olen 20-vuotiaana vielä näin sairas, se on sama kuin olisin kuollut, koko elämä on ohi. Näiden sinun postausten lukeminen muistuttaa ettei se mene niin. Ne antaa toivoa siitä, että vaikeiden asioiden kanssa voi selviytyä ja niiden yli varmasti voi päästä. Kiitos :). Olet ihan uskomattoman vahva ihminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Heidi ja kiitos ihanasta kommentistasi :) Ihanaa kuulla myös jos olet löytänyt näistä teksteistä toivoa myöskin omaan elämääsi ❤ Ei koskaan ole liian myöhäistä, ei ole olemassa aikarajaa jonka jälkeen yrittäminen on jo turhaa, että on jo liian sairas ja liian toivoton tapaus. En minäkään sitten loppujen lopuksi ollutkaan jo kroonistunut tapaus huonolla hoitovasteella, eikä paikkani ollut kuntoutuskodissa, vaikka sellainenkin tuomio jo ehti tulemaan.

      Ja tässä minä vaan asun omassa asunnossa miehen kanssa ja terapia sujuu hyvin ja edistymistä tapahtuu kaikenaikaa! Ei koskaan ole liian myöhäistä, ei niin kauan kuin on elämää. Paljon voimia Heidi ❤

      Poista
  3. Kerroit vihdoin totuuden ja syyt siihen miksi olet aikoinasi sairastunut. Olen hämmentynyt ja vailla sanoja. Kiitos tästä tekstistä,se lohdutti minua.

    VastaaPoista
  4. Sain nyt luettua molemmat blogisi alusta tähän asti. Minusta ne ovat aivan samanlaiset. Tai siis... Molempia kirjoittaa sama ihminen. Ehkä ne edustavat sinussa sitä puolta, jonka hyväksyt, ja sitä puolta, jota et ole valmis itsessäsi hyväksymään?

    Kirjoituksesi laukoivat minussa paljon ajatuksia. Laitan niistä joskus blogiini postauksen, jahka ehdin ajatella.

    VastaaPoista
  5. Upeaa, ihanaa, mahtavaa että löysin blogisi! Terapeuttini on alkanut varovasti puhumaan istunnoissa sanasta dissosiaatio ja selittänyt sitä minulle. Tähän asti olemme puhuneet puolista. Tietenkin hamstrasin koko internetin tiedot ja olohan siitä vain paheni. "Järkevinä" ja rauhallisina hetkinä kuitenkin tiedon ja muiden kokemusten lukeminen avaa silmiäni hurjasti ja tuo olon, etten ehkä sittenkään ole ihan toivoton tapaus. Pitkän harkinnan jälkeen olen uskaltautunut alkaa ihan täällä netissäkin työstämään oloani blogin merkeissä, päiväkirjan kirjoittaminen kun jää aina vähän välille ja oudoimmassa olossa käsin kirjoittaminen on todella pelottavaa. Jospa tämä tästä. :)

    VastaaPoista
  6. Hienosti kirjoitettu postaus, jossa persoonasi tulee esiin.
    Osaat miettiä paremmin kun moni ikäisesi tai sinua nuorempi, joiden elämässä ei ole kaksipuolista. Heillä onkin yleensä helpompaa itsensä kanssa, joten miksi he yleensä vaivautuisivat ajattelemaan elämää syvemmällä tasolla.

    On hienoa, että olet ymmärtänyt, että lapsuus ei ole lapsen vika eikä se mitä olemme saaneet lahjaksi ole myöskään omaa vikaa.
    Ihmiset joutuvat kestämään erillaista maailmaa, heillä on omia ongelmia, mutta vasta ongelmat auttavat meitä ymmärtämään itseämme ja muita.
    Tavallaan ongelmat tekevät meistä parempia kuin muut ovat.
    Minusta sinäkin olet monilta osilta parempi kuin moni muu, koska oikeasti joudut ymmärtämään maailmaa tarkemmin silmin. Ongelmia voi siis myös ajatella toisin päin. Se sijaan että ne ovat ongelmia, ne voivat olla myös lahja oppia ymmärtämään.

    Hieman saattoi kuulua liiotellulta tässä tapauksessa, mutta lukiessani postaustasi huomaan naisen, joka osaa tuoda itseään kirjallisesti esiin. Maailmassa on käsittämättömän vähän ihmisiä, jotka oikeasti kykenevät siihen. Ja vielä vähemmän ihmisiä, jotka osaavat lukea, mitä tekstissä oikeasti lukee.
    Onnea sinulle!
    Uskon että tulet pärjäämään elämässäsi hyvin!

    VastaaPoista
  7. Hei, haluan myös kiittää kirjoituksistasi. Itse olen kamppaillut epilepsian ja dissosiaation kanssa luultavasti koko elämäni. Kaikkea en tietenkään muista joten en voi vannoa tämän nimeen. Itselläni traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatio lopulta ajoi minut neuvottomana käyttämään aineita. Taustalla myös addiktioon sairastuminen.

    Tällä hetkellä elän puhtaana ja raittiina ihanaa elämää ja opiskelen unelma-ammattiani. Olen tästä hämmentynyt ja kiitollinen mutta samalla päässäni varaudun koko ajan siihen kuinka kaikki kaatuu vielä. Tämän äänen kanssa olen kamppaillut kaiken minulle tärkeän kanssa. Miten paremmin minulla ulkoisesti menee sitä voimakkaampi ääni on.

    Blogisi kirjoitukset laittoivat minut itkemään, sillä alan pikkuhiljaa ymmärtää mistä minun kohdallani on kyse. Itkin helpotuksesta, vihasta ja surusta. Kiitän siitä sinua sillä pelkoni helpotti itkun myötä edes hetkeksi.

    Toivon että jaksat vielä kirjoittaa. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi <3