sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Me, Myself & The Parts

On pitänyt kirjoitella jo kauan. Paljon on tapahtunut, noin päänsisäisesti, enkä ole ihan varma että miten sen kaiken oikein saan kirjoitettua ylös. Mutta yritetään.

Sisältää ajatuksia dissosiaatiohäiriöstä ja siihen liittyvästä terapiasta. Jos sairastat dissosiaatiohäiriötä, niin lue oman harkintasi mukaan, varsinkin jos olet huomannut että aiheesta kirjoitetut tekstit ovat saattaneet vaikuttaa sinuun negatiivisesti tai haitanneet omaa paranemisprosessiasi!

.......................................PART 1..............................................

Ensin tuli oivallus. Olen nimennyt yhden osani "Neiti Täydelliseksi". Osa, joka jossain vaiheessa tuntui olevan aina paikalla, varsinkin mitä tulee syömiseen ja treenaamiseen. Vaatii täydellisyyttä, ei kykene kompromisseihin, jankkaa niin kauan että saa tahtonsa läpi ja saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi kaikessa. Rakastaa numeroita, joilla määrittelee asioiden järjestystä. Haluaa treenata tiettyjä aikamääriä, polttaa tiettyjä kalorimääriä ja syödä tiettyjä kalorimääriä. Hassusti kyllä, luulen että syömishäiriöni on silti eri asia. Vaikka joskus olenkin yhdistänyt nämä kaksi asiaa. Koska se sihisee. Monet syömishäiriöiset sanovat että syömishäiriö on kuin ääni pään sisällä. Sama se on täällä, mutta se ei silti tunnu osalta. Sillä ei ole muotoa, äänenpainoa tai piirteitä; kun se on paikalla niin tuntuu kuin sisimpään valahtaisi musta verho ja kuulen sen sähinän kun se ruotii kroppaani ja yrittää jälleen houkutella syömishäiriön tielle. Mutta nykyään pystyn jo (vihdoinkin) työntämään sen pois. Ja silloin tuntuu kuin se verho nostettaisiin taas pois ja näkee jälleen kirkkaammin, selkeämmin. Ymmärtää jälleen ettei sitä tarvitse enää. 
 Mieleen saapuu jälleen rauha ja tietää että tämä on se oikea tie.


Ja tässä palaan Neiti Täydelliseen, koska löysin jotain samantapaista vähän aikaa sitten. Kun aloitin jälleen treenaamisen, niin sain aluksi treenata "yksin" melko pitkään. Ihmettelin sitä, mutta toisaalta taas en. Valtasuhde on muuttunut, noiden muutaman kuukauden takaisien tapahtumien jälkeen, joten osat ovat paljon varovaisempia nykyään. Mutta kyllähän hän lopulta tuli paikalle. Ja kas vain, treenit menivät heti perseelleen. Sen jälkeen turhauduin ja kieltäydyin polkemasta spinningpyörää enää treenin loppuun. Tiesin että se on paha paikka Neiti Täydelliselle koska sitä vähimmäismäärää, 40min ei tulekaan täyteen (se oli aikaisemmin muuten tunti, mutta olen saanut sitä laskettua). Halusin kostaa, koska tällaista se nyt vaan on välillämme ollut. Valtataistelua. Neiti Täydellinen alkoi huutaa. Kuulin huutoa pääni sisältä ja menin suihkuun. Ajatellen että on tämä niin perkeleen hullua, joku huutaa pääni sisällä ja minä menen vain suihkuun.


 Huuto loppui jossain vaiheessa ja pestessäni hiuksia AJATUS sinkaisi mieleeni, en edelleenkään tiedä että mistä hitosta se tuli. Ja se oli: Jos Neiti Täydellinen on mukana treeneissä, niin milloin hän on paikalla ja mitä hän itseasissa tekee treenin aikana? Ja sitä seurasi oivallus: hän on paikalla silloin kun treenit alkavat mennä mönkään. Tajusin sen osittain senkin takia, koska hänen poissaollessaan treenit menivät paljon paremmin, olin treenien jälkeen tyytyväinen ja iloinen kuin hepo pellossa endorfiiniryöpyssä kun se olo ei kääntynyt enää ahdistuneisuudeksi. Mutta heti kun hän tuli paikalle meni treeni huonommin. Lopullinen johtopäätös: hän on se joka "mokaa", en minä. Ja sen jälkeen hän haukkuu minua siitä, koska hän ei voi epäonnistua. Olen ollut täysin väärässä. Ajatellut tätä ihan väärinpäin. Ongelma onkin hänen epätäydellisyydessään, ei minun. Tämä ajatus veti mielen surulliseksi. Pyysin anteeksi pääni sisällä siitä että olen ollut niin julma ja sitten puolestaan ruoskinut häntä siitä että hän lannistaa minua.



Etten ole ymmärtänyt, että olen aina luullut että minussa on se vika ja etten minä koskaan kelpaa.

Tulin suihkusta ja tunsin kun hän tuli paikalle. Ja sitten vain yhtäkkiä tajusin että Neiti Täydellinen onkin nuori, melkein lapsi! Pääsin läpi hänen panssarinsa, näin hänet vihdoinkin sellaisena kuin hän oikeasti on. Ja tunsin välittömästi halua suojella häntä. Sanoinkin sen hänelle. Että tästä lähtien minä pidän hänestä huolta, ettei hänen tarvitse enää kantaa niitä taakkoja yksin. Ja se oli ihmeellinen hetki. Seisoin siinä vaiheessa pyyhe päällä ja katsoin itseäni peilistä. Tunsin kuin sydämeni olisi laajentunut kuin kukka ja tunsin rintakehässä lämpöä. Kuin jokin solmu olisi auennut vihdoinkin, jokin joka on ollut tiukalla hyvin kauan. Tunsin rauhaa. Ja yhtäkkiä hän alkoi puhumaan pääni sisällä. Hieman ujona, mutta samalla hyvin innokkaasti. Tätä on vaikeaa selittää järkevästi. Olen kokenut hänet aiemmin niin eri tavalla, mutta nyt pystyin tajuamaan myös hänen puhuessaan sen että kuinka nuori hän onkaan. Ihmettelin ja ihmettelen edelleenkin että miten en ole sitä tajunnut. Koska näin jälkeenpäin ajateltuna sen kai pitäisi olla ilmiselvää. Puhuin miehen kanssa, vaihdoin vaatteita ja kuuntelin Neiti Täydellisen puhetta. Ja sain selville kaikenlaista. Myöskin sen ettei hän pidä nimestään. Se pitäisi kai vaihtaa, mutta olen vain niin tottunut siihen. Ja ehkä tuo nimi on meille molemmille hyvä muistutus. Menin hänen kanssaan myös "päällekkäin" yhdessä vaiheessa ja näin jälleen huoneeni sellaisena kuin se oli ollessani 13-vuotias. Paljon valkoista, kaikki on hyvin siistiä ja hyllyt täynnä lasiesineitä täydellisesti järjesteltynä. Tunteen että hallitsee kaiken, päässä on hyvin selkeää ja se on täynnä päämääriä. Mutta kaukana jossain tökkii pelko. Jota ei saa ajatella.

Puhuin viime tekstissä äitini exästä. Neiti täydellinen on ilmeisesti tullut kuvioihin mukaan juuri niihin aikoihin kun Herra X vihdoinkin lähti. Ristiriitainen ilmentymä. Toisaalta hyvin viaton, jopa liiankin lapsekas, mitä tulee esim. seksiin ja toisaalta hyvin päämäärätietoinen mitä tulee opiskeluun ja siihen että mitä haluaa tehdä kun on aikuinen. Pahat muistot on pyyhitty pois ja peitetty täydellisyyden tavoittelulla ja siitä saadulla selkeydellä. Ja niillä numeroilla. Jotka lopulta kääntyivät ruokaan.


Alkoi kalorienlaskenta ja pakkomielteisyys ruoka-ajoista. Numerot ottivat vallan. Anoreksia alkoi muodostua ja syömishäiriö astui näyttämölle. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa. Esiin nousee (?) toinen osa. Ja se muistaa kaiken pahan jälleen. Ja sitä vaan romahtaa, masentuu, antaa arvosanojen tippua, pukeutuu yhä mustempaan ja kuuntelee yhä synkempää musiikkia. Haistattaa paskat kaikelle. Oppii viiltelemään ja flirttailemaan kuoleman kanssa. Neiti Täydellinen hautautuu jonnekin alle ja minä unohdan. Mutta Neiti Täydellinen ei. Luulen että lopulta hän on kokenut että se on hänen velvollisuutensa ja vastuunsa, nostaa minut aina sieltä masennuksen alhosta. Ja yrittää muuttaa kaiken paremmaksi jälleen. Ei, ei paremmaksi, vaan täydelliseksi. Mutta pystymättä silti ymmärtämään sitä kaikkea jota aikuistumiseen oikeasti kuuluu, kun nuoruuden ehdottomuus alkaa karisemaan ja on pakko alkaa tekemään lopulta myös kompromisseja. Jotka minä ymmärrän, mutta tunnen vain sen paineen. Sen ehdottomuuden. Ja paniikin. Ja yritän parhaani, että se paniikki pysyisi kauempana. Yritän olla täydellinen, tottelen mieleni käskyjä ja uskon sokeasti siihen että suorittamalla kaikki on paremmin, lopulta kaikki on paljon paremmin. Kunhan vain saan tarpeeksi asioita aikaan. Tajuamatta koskaan että sitä painetta on ihan liikaa ja lopulta aina murrun sen paineen alla. Ja sama homma alkaa uudestaan.

Neiti Täydellisen myötä olen kuitenkin alkanut nyt tutustumaan päähäni paremmin. Tuntuu kuin kaikki muukin siellä olisi paljon avoimempaa. Olen pitänyt huolta Neiti Täydellisestä nyt pari viikkoa. Se tuntuu siltä kuin pitäisin häntä henkisesti kädestä ja rohkaisisin. Mutta se on ollut miellyttävää huolenpitoa. Tätä kautta olen uskaltanut alkaa miettimään myös eniten pelkäämääni (ja häpeämääni) osaa. Sitä osaa joka ilmeisesti tuli Neiti Täydellisen jälkeen. Tiedän ainakin yhden tapahtuman 15-vuotiaana kun tuo osa on ottanut kontrollin ja miten hämilläni olen ollut sen jälkeen. Ja tuo osa on ottanut kontrollin elämästäni useita kertoja. Tehnyt asioita joita en koskaan voisi tehdä. Osa, mistä olen vaiennut, mutta myöskin osa jonka olemassaolosta olen ollut jollain tavalla tietoinen jo kauan ennen dissosiaatiohäiriö-diagnoosiakin. Lempinimeltään Missu (en halua kertoa koko nimeä, koska se olisi liian paljastava). Täällä olen puhunut hänestä ehkä joskus "Black Swanina". Tämän osan mieheni tuntee melkeinpä paremmin, koska Missu oli usein paikalla seurustelumme alkuaikoina. En muista niistä ajoista paljoakaan. Saatan joskus kirjoittaa mieheni näkökulmaa dissosiaatiohäiriöstäni ja myöskin niistä ajoista, mieheni kun tietää tämän blogini ja kannustaa minua kirjoittamaan. Hän oli tietoinen vaihteluista, vaikka ei pystynytkään sitä silloin ymmärtämään, kuten en minäkään, olin vain kertonut hänelle että olen "hullu". Mies pelkäsi Missua ja milloin hän tulee paikalle, tuo osa kun poikkeaa itsestäni niin paljon. On vaikeaa kuunnella mitä tämä osa on tehnyt. On vaikeaa ymmärtää sitä kaikkea, mitenkään. Ja on vaikeaa ymmärtää myös sitä miksi mies jaksoi yrittää, eikä antanut periksi. Hän kuulemma näki minut. Ja minuun hän rakastui. 

Vähän aikaa sitten pystyin keskustelemaan tästä kaikesta järkevästi ensimmäisen kerran mieheni kanssa, Missusta ja kaikesta muusta. Se oli hyvä keskustelu. Mutta menin silti hieman pois tolaltani ja aloitin treenin. Unohdin Neiti Täydellisen ja sen että hän on nykyään aina lähelläni, varsinkin treenatessa. Treeni meni päin persettä. Sen jälkeen Neiti Täydellinen yritti ymmärtää sitä kaikkea mitä päässäni liikkui ja halusi vain alkaa itkemään. Minä halusin pysyä kasassa. Vuorottelimme. Ja yhtäkkiä suunnaton suru vain pyyhkäisi mieleeni ja hukuin sen alle. Hartiani alkoivat nykimään ja aloin itkeä täysin hysteerisesti. Suustani kuului: "Olenhan minä ihan hyvä ihminen, en kai minä ole paha?". Mies syöksyi halaamaan minua. Neiti Täydellinen puhui. Puhui miehelle, ensimmäistä kertaa koskaan! Mies sanoi etten minä ole, painottaen siis minua, koska tiesi että osani ovat jälleen paikalla, sanoen että minä en ole paha ihminen ja minä ajattelin sekavasti että kyllä minä tiedän etten ole, kun taas Neiti Täydellinen ymmärsi sen niin että: hän siis on! Hän siis on! Hän on paha ihminen! Se oli hyvin sekavaa. Yritin rauhoittua ja samaan aikaan rauhoittaa Neiti Täydellistä.


Ulkoisesti se näytti ehkä tältä: minä murjotan ensin tuolilla ja yritän olla itkemättä, sitten kävelen painojen luo laittamaan niitä takaisin paikoilleen, kunnes yhtäkkiä alankin itkeä täysin hysteerisesti, mutta sitä kestääkin vain pari minuuttia ja sitten rauhoitun taas yhtäkkiä, menen istumaan maahan ja tuijotan vain eteeni (yrittäessä rauhoittaa itseäni) ja samalla dissosioin, tajuten samalla etäisesti että pitäisi mennä suihkuun etten vilustu ja että mies hokee sitä samaa jossain kaukana. Tunnen etten pääse, olen liian syvällä päässäni, olen jäänyt jumiin. Lopulta kuitenkin lause "jos vilustun, en voi treenata" tärähtää tajuntaani ja nousen. Tiedän että silmäni pullottavat päästäni yrittäessäni keskittyä ja kävelen jähmeästi ja kiitän sitä asiaa että olen kotona ja että mies ymmärtää mitä tapahtuu. Pääsen sinne suihkuun. Suihkun jälkeen olen jo melkolailla oma itseni. Vaikkakin hieman "tuulellakäyvä" loppuillan. Joko Neiti Täydellisen takia tai omien pohdintojeni takia. Jokatapauksessa, seuraavana päivänä on pakko kysyä vielä mieheltä pari asiaa Missusta, koska se tarve tuntuu vain olevan polttava ja sitten pystyn antamaan olla. Seuraavan kerran puhun Missusta vasta terapiassa.

.......................................PART 2..............................................

Mutta nyt olen pystynyt puhumaan Missusta yhä enemmän ja enemmän, siis mieheni kanssa. Terapia on jälleen maanantaina ja nyt olisi hyvä puhua myöskin siellä. Se ei ole niinkään pelottavaa, vaan se että kenties hänen pitää puhua. Missun. Mies kysyi jo viime terapiakerran jälkeen että ei kai Missu ole mukana? Samaa minäkin pelkään, että hän tulee terapiasta mukaan ja yrittää taas sekoittaa ihan kaiken. Onneksi terapeuttini tajuaa tilanteen ja uskallan luottaa häneen, ettei hän anna niin tapahtua. Hän oli erittäin mielissään siitä että mitä tapahtui Neiti Täydellisen kanssa. Ihasteli ja hämmästeli ja raapusteli vimmaisesti kaikkea ylös. Varmisti minulta että kai minä ymmärrän että tämä oli todellinen tapahtuma. Koska toisinaan en tiedä että kuvittelenko vain kaiken ja puhunko vain puutaheinää ja olen sen takia toisinaan terapiassa epävarma. Mutta yllättäen vastaus olikin selkeä: kyllä. Tiesin. Se oli todellinen hetki. Ja sen jälkeen onkin ollut helpompaa. Ymmärtää tätä päätä. Toisinaan tulee jopa tunne, että vaikka en koskaan parantuisikaan, niin voisin kenties elää näinkin. Paitsi, ilman Missua. Hänestä minä haluan eroon, vihdoinkin.

Pääni tuntuu olevan tällä hetkellä kuin jonkinlainen ryhmäkokous. Kaikki muut istuvat tuolilla jotka on asetettu ympyrään. Minä olen keskellä. Kun taas Missu istuu nurkassa ja huutelee ja haistattelee ja halveksii. Kaikkia, minua ja muita osia. Paitsi 11-vuotiasta katkeraa osaani. He tuntuvat olevan yksimielisiä maailman paskuudesta ja raadollisuudesta. Epäilen että tuo osa saattaa olla Missun nuorempi versio. Mutta silti minua pelottaa alkaa puhumaan Missusta terapiassa, ihan oikeasti puhumaan. Olen jo niin tottunut pitämään hänet etäällä, se on jo melkein automaatio. Entä jos se menee rikki lopullisesti? Entä jos hän pääsee jälleen valtaan? Mutta jotenkin....en silti usko. Ja siksi otan sen riskin. Koska hänelle ei yksinkertaisesti ole enää käyttöä. Olen löytänyt oman vahvuuteni, en tarvitse enää hänen räjähtävää ja yltiöpäistä itseluottamustaan että selviän pahoista paikoista, selviän kyllä itsekin. Pidän tästä vahvuudesta, omasta löytyneestä vahvuudestani. Rauhallisesta varmuudesta joka rullaa menemään omalla painollaan. Olen vältellyt (vihannut) Missua siitä lähtien kun hän muutama kuukausi takaperin yritti parhaansa tuhota kaiken hyvän elämässäni, joka sitten huipentui passitukseen M1-lähetteellä osastolle. Järkyttäen muutkin osat tajuamaan että kukaan muukaan ei itseasiassa haluakaan tuhota tätä kaikkea. Auttaen sinänsä päätäni ironisesti yhdistymään yhteisen tavoitteen vuoksi. Olen mennyt eteenpäin muutamassa kuukaudessa huikeasti. Palaset eivät ole enää kateissa ja olen alkanut koota niitä yhteen. 

Vihdoinkin ne tuntuvat sopivan.

Menneisyydessäni ja nykyisyydessäni on enemmän järkeä. Päässäni myös. Näen jatkumoita ja linjoja, enkä enää vain umpikujia ja äkkitöyssyjä. Uskallan hyväksyä vihdoinkin, oikeasti sen asian, että päässäni on myös muita. En ole täällä yksin. Osani ovat tehneet asioita, joita minä en ole tehnyt. Tuoreessa lääkärinlausunnossa kaikuu sana monipersoonahäiriö. Se on hiipinyt esille osastolla viime visiitillä, sujahtanut mukaan terapiaan, löytynyt dissosiaatiohäiriön hoitoon tarkoitetun kirjan sivuilta ja kuulunut muiden suusta. Ei niinkään DID kuitenkaan, kai. Kaikki osani ovat versioita minusta, ainakin niin luulisin. Mutta että "puikoissa" on ollut joku muu kuin minä itse. Siksi en muista kaikkea. Paikalla on ollut silloin jokin osani. Tehnyt asioita joita minä en pystyisi tekemään tai edes uskaltaisi tehdä. Asioita joita en ymmärrä, myöskin asioita jotka tuomitsisin jonkun muun kohdalla hyvin jyrkästi, ja asioita jotka jopa sotivat omia perusarvojani kohtaan, niitä asioita jotka tekevät minusta minut, ihmisenä ja persoonana. Olen ymmärtänyt vihdoinkin sen, että minä en ole pettänyt arvojani ja elämänkatsomustani, vaan sen on tehnyt jokin osani, eivätkä jonkin osan tekemiset voi määritellä minua. Eikä se tarkoita sitä että käyttäisin sitä asiaa jotenkin hyväksi ja pääsisin kuin koira veräjästä asioista joita olen tehnyt. Minä, tämä pää ja keho ne on silti tehnyt. Mutta että on aika lakata syyttämästä itseäni siitä kaikesta, lakata haalimasta sitä taakkaa päälleni yhä lisää ja lisää ja syyllistää itseäni kaikesta. Että pystyn kyllä, jos vain haluan, tietämään kyllä mitä minä olen tehnyt ja mitä jokin osani on tehnyt ja nähdä se ero. Milloin minä ihan oikeasti olen tehnyt väärin ja milloin kyseessä on ollut osani. Kunhan vain päästän irti siitä syyllisyydestä. Silloin pystyn erottelemaan ne asiat jos vain haluan, jos en uppoa siihen syyllisyyteen samantien. Pystyn ymmärtämään paremmin itseäni ihmisenä ja sairauttani joka kulkee rinnallani. Ja ettei sairauteni määrittele minua. Minä määrittelen itseni. Minulla on edelleenkin ne samat arvot ja minulla on edelleenkin oikeus itsekunnioitukseen, eivät ne ole mennyttä jonkin toisen osan tekemisien toimesta. Minä löydyn sieltä kaiken keskeltä edelleenkin. Jos vain haluan nähdä. Tuntuu enemmänkin siltä, että olen ottanut ahnaasti vastaan kaikki mahdollisuudet vihata ja inhota itseäni ja että olen mässäillyt vuosikausia sillä että kuinka paska ihminen olenkaan. Se ajatus on ollut niin tiukassa, että sen takia minun on itseasiassa ollut vaikeaa ymmärtää koko dissosiaatiohäiriötä kunnolla ja antaa sen tarjota minulle sitä selitystä, että miksi asiat ovat menneet kuin ne ovat menneet. Pystyä löytämään myös empatiaa itseäni kohtaan. Ja samalla myös osiani kohtaan. Ymmärrystä, ylipäätään.


Ja nähdä myös sen mahdollisuuden että osani voivat kertoa minulle myös lisää itsestäni. Että se että mitä ne ovat joskus tehneet, on myös menneisyyttä, että siihen ei pidä takertua, vaan yrittää oppia siitä, oli kyseessä sitten minä tai jokin osani. Uskaltaa nähdä itseäni osissani, yrittää ymmärtää itseäni myös sitä kautta. Vaikka se olisikin vaikeaa. Enkä enää työntää niitä vain kauemmaksi ja toivoa että ne menevät pois itsekseen. Koska ei se toimi niin. Uskon, että jos vain pystyn pitämään tästä "perusminuudestani" kiinni, niin se muuttuu helpommaksi. Uskaltaa kohdata itseni.
Ja olen siihen nyt pystynytkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta Missussa en näe yhtään itseäni. Meissä ei ole mitään yhteistä, ei kertakaikkiaan. Olen yrittänyt, olen todellakin yrittänyt. Oikeassa elämässä emme pystyisi olemaan kahden edes samassa huoneessa ja silti joudumme jakamaan saman pään. Välttelemme toisiamme ja elämme yhteisessä keskinäisessä epämukavuudessa. Toivoen molemmat että toinen katoaisi. Missu nimittäin kokee omaavansa myös oikeuksia päähäni. Koska hänkin on tätä samaa elämää elänyt.


Se kävi ilmi viime terapiassa, sain sen selville. Pystyin aistimaan hänet jossain syvällä, mutta en silti halunnut ottaa sitä riskiä että menemme "päällekkäin". Tällä siis tarkoitan sitä kun pystyn tuntemaan saman kuin osani, mutta olla samalla silti kiinni itsessäni, nähdä siis molemmat puolet. Tätäkin olen harjoitellut. Nykyään pystyn ankkuroimaan itseni niin, etten hulahda osaani niin että se osa ottaakin vallan. Uskoisin siis että pystyisin koittamaan samaa myös Missun kanssa. Ilman että hän ottaa heti vallan, että pystyn estämään sen. Mutta vain terapiassa. Jos vain uskallan.

Mutta on ehkä pakko uskaltaa. Koska ymmärrän Missusta vain sen, että hän on ääriselviytyjä. Ymmärrän ehkä sen että miksi hän on alunperin syntynyt. Mutta sitä en ymmärrä, että miksi hän on muotoutunut sellaiseksi kuin hän nykyään on. En löydä hänestä minkäänlaista samaistumispintaa. Joten, ehkä vain hän voi kertoa sen. Ehkä ymmärtäisin sitä kautta. Ehkä hänellä on syitä joista en ole tietoinen. Ehkä hänelle on tapahtunut jotain pahaa mistä en ole tietoinen. Ehkä en tiedä kaikkea mitä hän on joutunut kokemaan, vaan arvostelen vain asioita joita hän on tehnyt ja tuomitsen. Ymmärsinhän minä Neiti Täydellisenkin väärin.

Mutta kaikesta huolimatta, musta alkaa oikeasti tuntua että mä selviän. Vaikka en koskaan kokonaan paranisikaan eikä mitään integraatioita koskaan tapahtuisikaan. Tunnen itseni jo miltei kokonaiseksi, vaikka olenkin vielä hajallaan. Mutta ymmärrän jo useimmiten että mitä tapahtuu ja miksi. Ei se täydellistä ole ja toisinaan osat tulevat paikalle niin vahvasti että minä vain vollotan sängyssä ja tuijotan seinää, varsinkin jos olen väsynyt enkä jaksa taistella niitä vastaan. Tai tajuan vasta jälkeenpäin että jokin osa kävi paikalla enkä edes tajunnut sitä, sanomaan jotain mikä ainoastaan sekoittaa, kun mies luulee sitä omaksi mielipiteekseni. Tai tunnen pääni olevan vain täynnä kirkuvaa mössöä josta ei saa mitään otetta. Tai olen äreä ilman että tiedän miksi. Tai muutun oudoksi jonkin elokuvan jälkeen enkä vain saa karistettua sitä oloa pois. Näitä sattuu. Mutta toisinaan taas tunnen että päässäni on järjestys, jota minä pidän yllä. Neiti Täydellinen on tuntunut avaavan jonkinlaiset tulvaportit, joista on virrannut sisään myös muita osia. Tuntuu ettei niitä ehkä sittenkään ole niin monia kuin olen luullut, koska kun ne ovat kaikki huutaneet yhtäaikaa, niin on toisinaan tullut olo että niitä on valtavan paljon. Romahdus-osa on ainakin pysynyt hiljaa. En ole romahtanut pitkään aikaan. Luulen että sekin liittyy Neiti Täydelliseen ja siihen että hän on hellittänyt otettaan. En ole tuntenut myöskään tarvetta humaltua että pääsen pakoon päätäni sitä kautta. Joskus oli pakko humaltua vähintään kerran kahdessa viikossa. Tuntuu yksinkertaisesti että jaksan pääni kanssa nykyään paljon paremmin. :)

  
 Jälkilätinät

Tätä tekstiä oli vaikeaa kirjoittaa monestakin syystä. Tämä on ollut ensinnäkin projektina nyt muutamia päiviä ja tällaisella päällä sitä on ollut vaikeaa kirjoittaa loppuun. Kirjoittaessa olen tehnyt vielä lisää ajatustyötä ja joutunut muokkaamaan tekstiä taas seuraavana päivänä. Neiti Täydellinen on nyt jälleen etääntynyt, joten sitä osaa tekstistä on ollut myös vaikeampaa työstää. Uskon kuitenkin että olen oikeilla jäljillä. Missun suhteen olen tämän tekstin aikana tehnyt suurta edistystä ja pystyn puhumaan hänestä nyt jo melko helposti ja (melkein) odotan seuraavaa terapiaa. Ja tietenkin on ollut ylipäätään vaikeaa kirjoittaa kaikesta tästä ja vieläkin vaikeampaa on julkaista tämä teksti. Mutta haluan. Haluan kertoa niistä tabuista ja häpeäntunteista mitä omaan sairauteeni liittyy. Haluan kertoa, että olen löytänyt rakkauden kaikesta tästä huolimatta. Ja kertoa että millaista se on ollut oikeasti tajuta että osani ovat ottaneet minusta vallan monia, monia kertoja elämäni aikana. Miten vaikeaa se onkaan ollut myöntää, koska pelkää että myöntämällä sen, myöntää jollain tavalla myös sen ettei hallitse elämäänsä. Miltä tämä kaikki tuntuu, millainen häpeä ja pelko siihen liittyy. Miten vaikeaa sitä kaikkea on toisinaan ymmärtää. Miten vaikeaa läheisteni on sitä ymmärtää.

Mutta on huimaa että millainen voima sillä voikaan olla kun lähestyy itseään myönteisellä asenteella. Koska tässä blogissa yritän aina löytää sitä positiivista. En siksi, että ajattelisin että olisi jotenkin pakko kirjoittaa niin, ettei uskalla synkistellä. Vaan siksi, koska ei ainoastaan raadollinen, kyyninen ja negatiivinen ruodinta ole sitä rehellistä tekstiä, vaikka näin useimmiten ajatellaankin. Ne ovat vain erilaisia näkökulmia asioihin. Siksi minulla onkin kaksi blogia, molempia näkökulmia varten. Mutta tosiasia on se, että en olisi pystynyt tähän edistymiseen ilman myönteisempää asennetta itseeni. Olen nyt pystynyt näkemään paremmin itseeni juurikin sen myönteisemmän asenteen takia. Tämä blogi on terapiavälineeni. Haastan itseni tämän blogin avulla näkemään enemmän ja syvemmältä. Julkaisemalla tekstini päästän myös aina hitusen enemmän irti siitä häpeästä jota kannan/olen kantanut. Ja aina se pieni toivo elää minussa, että jos tämä kaikki voisi auttaa myös jotakuta muutakin.


Ja kiitos jälleen siitä että jaksoit lukea. Tästä tuli niin pitkä teksti, että jaksotin sen kahteen osaan. Lupaan, lupaan harjoitella niitä lyhyempiä tekstejä edelleenkin! Mutta saattaa olla että menee taas aikaa ennenkuin on seuraavan tekstin aika, nyt on takki kyllä aika tyhjä. Ja kuten aina, kommentteja otetaan ilolla vastaan :) Moikkamoi, seuraavaan kertaan!

3 kommenttia:

  1. Todella paljon kiitoksia blogikirjoituksesta, joka auttoi minua ymmärtämään omaa itseäni jälleen paljon paremmin!

    Olen vasta alussa terapiani kanssa eikä me olla päästy terapeutin kanssa vielä puhumaan tarkemmin mun dissosiaatiohäiriöstäni, olemme vain puhuneet, että sellaisen mahdollisuus on ja viitteitä siihen on paljon ja kuinka itse olen oppinut ymmärtämään sitä puolta paljon kirjallisuuden ja blogien avulla, mutta terapeuttini ei ole työstänyt asiaa testaamalla minua tarkemmin jne.

    Lukiessani tekstiäsi ymmärsin todella monia asioita omien osieni suhteen, joihin vasta tässä prosessissa alan tutustua ja alan yrittää hahmottaa, mitä kaikkea lapsuudesta lähtien syntyneet traumat ovat minuun kasvattaneet.

    Mielelläni luen näistä asioista lisää, koska huomaan, että olet paljon pidemmällä asioiden käsittelyssä ja ymmärtämisessä. Saan apua paljon lukiessani tekstejäsi. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi BonaFide ja todella kiva kuulla jos näistä teksteistä on ollut apua! ❤

      Mutta samalla kuitenkin nousi huoli siitä että toivottavasti nämä tekstit eivät vaikuta omaan paranemisprosessiisi. Onko terapeuttisi ottanut kantaa siihen että yrität itse hankkia tietoa dissosiaatiohäiriöstä, pitääkö hän sitä hyvänä ajatuksena? Ja toinen mitä jäin miettimään, että onko dissosiaatiohäiriö siis kuitenkin jo diagnosoitu, vai onko siitä vasta epäilys? Kun itse aloittelin terapiaa, niin en pystynyt lukemaan muiden blogeja vielä vähään aikaan, koska se saattoi vain sekoittaa entisestään. Mutta kun aloin löytämään sen oman varmuuteni, niin olen saanut myöskin hirmuista tukea myös muiden dissosiaatiohäiriötä sairastavien blogeista.

      En siis halua pelotella tai muuta sellaista! :) Kommenttisi oli aivan ihana. Ainoastaan haluan muistuttaa että pidät kiinni myös omista oivalluksistasi ja muistaa työstää ensisijaisesti niitä. Jokaisen terapia on erilainen, tämä on vain oma kokemukseni siitä miten nämä asiat itse asiat koen, se on aina hyvä muistaa.

      Mulle tuli mieleen yksi kirja jonka ostin vähän aikaa sitten, uskon että siitä saattaisi olla apua myöskin sinulle. Toivoisin kuitenkin että kysyisit myös terapeutiltasi mielipidettä ennen ostoa, varsinkin jos diagnoosi on vielä hieman vaiheessa. Koska tämä kirja on tarkoitettu ensisijaisesti potilaille ja terapeuteille, tätä kirjaa voidaan siis käyttää myös osana terapiaa. Itse uskalsin alkaa lukemaan sitä kunnolla vasta kun terapeuttini hankki sen myös, varmuuden vuoksi, että jos esiin nousee ajatuksia ja kysymyksiä joiden hahmottamiseen tarvitsen apua.

      Mutta tämä on ensimmäinen kirja (suomeksi) joka on tarkoitettu suoraan potilaalle, eikä siis sisällä mitään hirveää asiasanasto-jargonia, eli on helppolukuinen. Mukana on myös harjoituksia yms. Nimeltään: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen: taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille. Itse ostin sen Traumaterapiakeskuksen sivuilta:

      http://www.traumaterapiakeskus.com/tuotteet.html?id=0/6

      Toivottavasti et ymmärrä tätä kommenttia ihan väärin, olen siis oikeasti todella iloinen jos saat näistä teksteistäni apua. Mutta mun oli vain pakko kysyä näitä muutamia asioita, varmuuden vuoksi. Paljon voimia polullesi ja kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Terapiassa on yritetty saada mulla myös kasaan koko sekasoppaa mikä mun pään sisällä liikkuu ja voinpas sanoa, että mulla on hyvin samantyyppinen osa pääni sisällä!! Se mun kontrolloiva, vaativa ja täydellisyyden tavoittelija hahmo. Virheitä ei saa tehdä, muuten maailma romahtaa. Pienikin muutos aikatauluissa tms niin hirveä ahdistuneisuus päällä. Jännä kyllä, että tätä hahmoa oli vaikein kirjata paperille enkä tiennyt tämän olemassaolosta kun ihan vasta. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi <3