keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Cha-cha-cha-changes...

Moi, pitkästä, pitkästä aikaa. Yritän elvyttää hieman tätä blogia, se kun on pahasti jäänyt, anteeksi. Hiljaisuutta on jatkunut nyt jo pidemmän tovin, en enää edes tiedä että oletteko te siellä. Kommentteihinkin vastaaminenkin on jäänyt :/ Kävi ehkä vähän niinkin, että perfektionisti minussa halusi viilata ja tuunata näitä tekstejä tuntikausia ja imi siinä sivussa sitä kirjoittamisen iloa. Nyt ajattelin palata vanhaan, eli kirjoitella vain menemään, katsoa mitä tapahtuu. Tässä samassa syssyssä rinnakkaisblogini We're all mad at here muuttuu lähiaikoina myös salaiseksi. Mutta tässä nämä. Niitä kuulumisia. Paljon on tapahtunut, hyvää, pahaa ja hyvin pahaa. Pääasiassa kuitenkin yllättäen hyvää. On ollut aikoja että olen ollut vain hyvällä päällä, herännyt jokaiseen päivään innolla, tuntenut oloni suht koht terveeksi ja saanut omia pääni melko lailla täysin. Sitten on ollut kausia että pääni on ollut se sama sota-alue kuin aina ennenkin. Mutta vähenemässä määrin. Romahduksia ei ole enää tullut, masennus on vihdoinkin väistynyt. Tähän on vaikuttanut osaaltaan myös yksi mielenkiintoinen asia, lopetin nimittäin bentsot. Se ei ollut ihan helppoa, koska Diapamia mulla oli mennyt jo vuosikausia säännöllisenä. Mutta nyt olen ollut jo useita kuukausia bentsovapaa. Vaikutukset ovat yllättävät, nyt kun pahimmat viekkarit olivat ohi. Tajusin että kuinka paljon Diapam aiheuttikaan apatiaa. Apatiaa, jonka sekoitti masennukseen ja joka luultavasti lietsoi myös masennusoireiluja ylipäätään. Nykyään tunnen paljon enemmän. Aluksi se oli järkytys ja se kaikki tuntui jopa liian paljolta, kaikki ne tunteet, vuosien turtuneisuuden jälkeen. Kesti aikansa ennenkuin tulin sinuksi näiden uusien tunteiden kanssa, hyvien ja huonojen. Koska toki huonot asiat vaikuttivat (ja vaikuttavat) myös enemmän ja ne ottaa paljon rankemmin.

Sieltä jostain mielen syövereistä pullahti takaisin myös pakko-oireiluja, tosin, nyt ne ovat hieman lieventyneet kun mielialalääkitystä muutettiin. Unet ovat kärsineet myös, koska lopetin samalla myös unilääkkeet. Tilalla on nyt sitten väsyttävää antihistamiinia ja vanhan sukupolven mielialalääkkeitä, jotka toimivat joten kuten. Mutta kaikesta huolimatta, bentsojen poisjättäminen oli ehdottomasti oikea päätös, joka kohensi elämänlaatuani enemmän kuin osaan kuvaillakaan. Huvittavinta on se, että mua itseasiassa ahdistaa tätä nykyä vähemmän kuin Diapamia syödessäni! Uskallan nykyään jopa juoda kahvia, kun ennen aloin tärisemään jo yhdestä kahvikupillisesta. Olin syönyt bentsoja niin kauan, että niiden vaikutus oli jo muuttunut niin,että sain lähinnä riesakseni kaikki negatiiviset haittavaikutukset. Tajuan tämän nyt. Tai olen tainnut sen tajutakin jo pidemmän aikaa, mutta en vain uskaltanut myöntää sitä, itselleni. Oli vain tehtävä se lopullinen uskonloikka, mutta onneksi pulahdus kannatti.

Mitäs muuta? No, terapiassa tuli se 3 vuoden seinä vastaan, Kela pisti pellit kiinni ja tuki lakautettiin. Nyt käyn terapiassa sitten omavaraisesti, pari kertaa kuussa, johon on juuri ja juuri varaa. Mutta, jos miettii näitä kolmea vuotta, niin melko lailla kaikki tavoitteet ovat saavutettuina. Tai ovat, koska kävimme terapiassa läpi ne tavoitteet. Halusin joskus että ahdistus ei olisi jatkuvaa, että tulisin jotenkin pääni kanssa toimeen ja että jokainen päivä ei olisi yhtä taistelua. Ahdistus on nykyään ajoittaista, tulen pääni kanssa toimeen kohtalaisesti ja huonokin päivä on parempi kuin ne päivät silloin joskus. Olen ymmärtänyt myös sen, että paranemisessa ei ole jotain tiettyä pistettä jota kohti pitää pyrkiä ja sitten kun sen on saavuttanut, niin se on siinä, integraatio PUFF! ja papereihin merkintä että "parantunut". Paraneminen on prosessi ja se ei välttämättä lopu koskaan. Eikä se haittaa. En ehkä ole edelleenkään eheä ja sairastan edelleenkin dissosiaatiohäiriötä. Mutta, minä olen tätä nykyä se joka on puikoissa, joka päätän asioista ja minä otan sen vastuun vaikeinakin hetkinä, eivät osani. Ymmärrän ainakin suurinpiirtein miksi mielialani muuttuvat, kun joskus elin kaaoksessa jossa mielialani vaihtelivat, ilman että ymmärsin yhtään että miksi. Nykyään ymmärrän paremmin osiani (ja sitä kautta myös itseäni) ja tulen toimeen pääni kanssa, ainakin suurimman osan ajasta. Olen saavuttanut jonkinlaisen tasapainon elämääni, vaikka se tasapaino toisinaan heittelehtiikin. Aika ajoin tunnen olevani jopa onnellinen ja tyytyväinen elämääni. On hetkiä että tunnen jopa suunnatonta syyllisyyttä siitä, että pidän elämästäni, mutta en silti ole opiskelemassa tai yritä työllistyä jo kiireen vilkkaa. Kunnen sairaus jälleen humahtaa päälle koko painollaan ja muistan että ei tässä vielä ihan terveitä olla. Mutta se aika lähestyy. Kunhan saan arjen sujumaan, niin opiskelu saattaa kohta olla oikeasti ajankohtainen asia, asia johon kenties jopa pystyisin ja kykenisin. :)

Tässä tämä pikaraapustus, kohta täytyy lähteä hakemaan mansikoita! Ja illalla tehdään pavlovaa, slurps. Kiitos, anteeksi ja moi. Lupaan kirjoitella jatkossa taas useammin.

2 kommenttia:

  1. Tiesitkö että on mahdollista saada kelan tukea terapiaan vielä tuon kolmen vuoden jälkeenkin? Kyseinen tuki on mukavasti "vammaistuet" -nimikkeen alla, ja on tilanteesta riippuen eri nimellä. Itselläni se oli eläkkeensaajan hoitotuki, jota myönnettiin nimenomaan terapiakustannuksiin. Hakemusta täyttäessä ajattelin että tämähän nyt on ihmisille jotka tarvitsevat ympärivuorokautista apua ja valvontaa, mutta kyllä ne sitä vain myönsivät, perusteena ainoastaan terapiamaksut.

    Ajattelin mainita mikäli kokisit terapian jatkon tarpeellisena, vaikka onkin hienoa että sen suhteen tavoitteet ovat saavutettuina. (Tai siis, upeaa kuulla että sellainen on ylipäätään mahdollista! Kun omalta osalta tähänastiset terapiasuhteet ovat olleet, noh, ei-niin-menestyksekkäitä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, juuri tuota kyseistä hain, mutta en saanut jatkoa vaikka lääkäri ja terapeutti sitä puolsivatkin :(

      Poista

Kiitos kommentistasi <3